Artikkelit

Kalam-kosmologinen argumentti
Artikkelissa esittelen tiiviin esityksen kalam-kosmologiseksi argumentiksi kutsutusta päättelyketjusta. Kosmologiset argumentit ovat perhe argumentteja. Ne voidaan jakaa karkeasti kolmenlaisiin kosmologisiin argumentteihin (Sinclair & Craig 2009). Nyt käsiteltävä kalam-kosmologinen argumentti käsittelee ensimmäistä syytä universumin olemassaololle. Muut kaksi ovat tomistiset argumentit kosmoksen ylläpitävästä syystä ja ensimmäisestä liikuttajasta sekä leibnizlainen riittävän syyn peruste. Nyt käsiteltävä argumentti siis ei ole suinkaan ainoa kosmologiaan vetoava Jumalan puolustus.

Katsaus historiaan

Koska universumin olemassaolo on kiehtonut ihmismieltä vuosituhansien ajan, löydämme myös kosmologisten argumenttien juuret jo kaukaa. Varhaiset kristityt elivät antiikin filosofioiden keskellä, joissa uskottiin materian olevan ikuista (esim. Aristoteles). Kuitenkin heprealainen ja juutalainen sekä kristillinen maailmankuva perustui kirjoituksille, joiden mukaan maailmankaikkeus, ja kaikki mitä se sisältää, on Jumalan luomaa todellisuutta (ex-nihilo[1]). Näiden filosofioiden välinen keskustelu eteni vuosisatojen ajan ja synnytti lopulta nyt esittelyssä olevan argumentin puolustamaan Jumalan luomaa maailmankaikkeutta ja Jumalan olemassaoloa. Nimi ”kalam” tulee islamilaisen keskiaikaisen teologian parista. Muslimiteologi Al-Ghazalin 1100-luvulla kirjoittamasta argumentista. Tämän argumentin on sittemmin muotoillut nykyaikaiseen muotoon William Lane Craig, joka teki aiheesta myös väitöskirjan ja on puolustanut argumenttia hänen mielestään parhaana apologisena argumenttina.

Tiivistän argumentin seuraaviin kolmeen askeleeseen (W.L. Craig 2012):
1. Kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy.
2. Maailmankaikkeus on saanut alkunsa.
3. Siksi maailmankaikkeudella on alkusyy.
Argumentti on loogisesti pätevä. Näin ollen premissien 1 ja 2 pitäessä paikkaansa, premissi 3 on niiden vääjäämätöntä seurausta. Premissejä täytyy tutkia yksitellen, jotta voimme nähdä onko argumentti pätevä. Esitän premisseistä käytyyn keskusteluun tiivistetyn katsauksen. Sanottakoon kuitenkin, että kukin premissi jo yksin on oman kirjansa tai laajemman tutkimustyön veroinen aihe. Näistä käydyn keskustelun pääpiirteisiin ja teemoihin voidaan kuitenkin päästä käsiksi jo lyhyemmällä katsauksella. Käyn argumenttia läpi pitkälti William Lane Craigin teosten pohjalta, koska hän on myös argumentin merkittävin puolustaja.

pixabay.com

Ensimmäinen premissi – ”Kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy”

Mitä tarkoittaa ”saada alkunsa”? Kysymys on siitä, mitä tarkoitetaan termillä ”ei-mitään”? Kosmologiassa voidaan puhua tilasta, joka vallitsi ennen universumin syntyä ja kutsua tätä tilaa ”tyhjiöksi”. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole samanlainen käsite, jonka maallikko käsittää termillä ”ei-mitään”. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”70% kaikesta vallitsevasta universumin materiasta on ei-mitään”. Tuo tyhjä ”ei-mitään” sisältää kuitenkin energiaa, fysiikan lakeja, fyysiset rakenteet jne. Kuitenkin puhuttaessa todella tyhjästä, kuten argumentissamme oletetaan, täytyy käsite ajatella niin, että se ei sisällä sanan varsinaisessa merkityksessä yhtään mitään. Ensimmäisen premissin kohdalla on siis merkityksellistä huomata, että ”jotakin ei voi syntyä ei-mistään”. Lisäksi olisi erikoista, jos tyhjästä voisi syntyä ainoastaan universumeita, mutta ei mitään muuta: ”Jos jokin voi saada alkunsa tyhjästä, käy selittämättömäksi, miksei mikä tahansa tai kaikki saa alkuaan tyhjästä”. (W. Craig 2010, 85).

Käytännössä ensimmäisen premissin kumoaminen vaatisi ajan käsitteen muuttamista. Keskustelun merkittävin osa onkin ajan käsitteen kysymyksessä. Dynaaminen ajan A-teoria on yleisesti pidetty edellytys sille, että jotakin voi todella saada alkunsa (Ajan A-teoria on perinteinen käsitys ajan kulumisesta menneisyydestä tulevaan). Vastaväitteenä tälle on esitetty esimerkiksi ajan B-teoriaa, jossa universumi on olemassa aikamuodottomassa tilassa eikä koskaan saa todella alkuaan. Toisaalta Craig itse ei näe, että edes ajan käsitteen muuttuminen kumoaisi argumenttia, jos sitä täsmennetään niiltä osin.

Keskustelu ensimmäisen premissin aikamuodoista ja ajan teorioista saa kuitenkin lisää valoa, kun tutkimme seuraavaa premissiä. Vahva näyttö universumin syntymisen puolesta puhuu nimittäin myös klassisen ajan A-teorian puolesta.

Toinen premissi – ”Maailmankaikkeus on saanut alkunsa.”

Toinen premissi keskittyy tutkimaan sitä, onko todellinen äärettömyys mahdollinen vai ainoastaan potentiaalinen tila. Onko maailmankaikkeus siis saanut alkunsa vai ei? Potentiaalisuus tarkoittaa sitä, että käsite äärettömyydestä on vain teoreettinen asia. Sellaista, jota ei voida todellisessa maailmassa saavuttaa. Esimerkiksi materia ei voisi olla koskaan todellisuudessa ääretöntä. Äärettömyys siis voi luoda keskusteluavaruuden, joka auttaa meitä puhumaan tietynlaisista matematiikan joukoista ja käsitteistä. Siinä ei ole mitään loogisesti väärää ja se onkin näin ollen tärkeä ja todellinen tapa puhua vaikkapa juuri matemaattisista löydöksistä. Todellisessa maailmassa tilanne ei kuitenkaan ole Ghazalin mukaan samanlainen.

Klassinen esimerkki on saksalaisen David Hilbertin kuvitteellisesta hotelli analogiasta. Esitän tästä lyhyen version:

Ajatellaan, että on hotelli, jossa on ääretön määrä huoneita. Kaikki huoneet ovat täynnä, mutta asiakas tulee vastaanottoon ja vastaanottovirkailija ottaakin asiakkaan hotelliin. Virkailija nimittäin siirtää jokaisen huoneen asukkaat yhden huoneen eteenpäin ja saa näin ensimmäisen huoneen tyhjäksi. Asukkaiden määrä ei tosin kasva, vaikka yksi asukas tulee lisää hotelliin! Sillä hotellissa on edelleen ääretön määrä asukkaita.

Tilanne jatkuu vielä eteenpäin. Vastaanottoon saapuu lisää vieraita. Jälleen ääretön määrä uusia asukkaita. Nyt virkailija siirtää huoneen 1 asukkaan huoneeseen 2, huoneen 2 asukkaan huoneeseen 4, huoneen 4 asukkaan huoneeseen 8 jne. Näin asukkaat siirtyvät asumaan parillisiin huoneisiin ja kaikki parittomat huoneet jäävät vapaiksi. Nyt koko ääretön määrä uusia asukkaita mahtuu jälleen hotelliin, sen parittomiin huoneisiin!

Tätä esimerkkiä voidaan laajentaa, mutta perusajatus käy ilmi. Äärettömyyden käsite, todellisena aika-avaruudellisena joukkona, muodostaa absurdeja teorioita, jotka eivät kohtaa käytännön realismin kanssa. Hotellin asukkaiden poistuminen huoneistaan lisää esimerkin voimaa. Vaikka hotellin parittomien huoneiden asukit poistuvat, hotellissa olisi edelleen ääretön määrä asukkaita. Siinä vaiheessa, kun hotellin loput asukkaat alkaisivat poistua ja jäljellä olisi vaikkapa vain muutama asukas, koko ääretön joukko olisikin yhtäkkiä muuttunut äärelliseksi!? Äärettömyys olisikin nyt muuttunut rajatuksi joukoksi asioita (asukkaita).

Tällainen esimerkki kuvastaa sitä, että emme myöskään voisi ikinä saavuttaa nykyhetkeä omassa maailmassamme, mikäli menneiden tapahtumien sarja olisi ääretön. Mikäli yrittäisimme laskea äärettömyydestä nykyhetkeen, emme ikinä voisi päästä todelliseen nykyhetkeen. Nykyhetkeä ei siis voisi olla olemassa todellisessa maailmassamme. Voisiko tällainen hotelli oikeasti olla olemassa?

Pixabay.com

Muita seikkoja toisesta premissistä

Tieteellisinä todisteina esimerkiksi alkuräjähdysteorian standardimalli ja Einsteinin suhteellisuusteoria tukevat käsitystä siitä, että materia, energia ja jopa aika ja avaruuskin ovat saaneet alkunsa yhdessä menneisyyden pisteessä. Universumi laajenee, energia ja aine etääntyy ja maailmankaikkeus saavuttaa lopulta tasapainoisen lämpökuoleman tilan. Tämä tukee käsitystä siitä, että menneisyydessä on ollut absoluuttinen alkupiste, jolloin universumi on saanut alkunsa. Tästä kristityt puhuvat Jumalan luomishetkenä, jolloin kaikki luotiin tyhjästä (ex-nihilo).

Maailmankaikkeuden loppua ei tule rinnastaa kaiken syntymiseen tyhjästä. Ei nimittäin tarkoita välttämättä sitä, että kaikki aine myös tulisi vastaavalla tavalla häviämään tulevaisuudessa olemattomiin. Tästä on erilaisia näkemyksiä, mutta argumentin kannalta tärkeintä on nähdä, että meillä on hyvät perusteet uskoa maailmankaikkeuden saaneen alkunsa.

On myös ehdotettu erilaisia multiversumi-teorioita, joiden mukaan universumeita syntyy ja romahtaa kasaan aika-ajoin. Näin oma universumimmekin olisi vain yksi muiden joukossa. Tällaisetkaan teoriat eivät kuitenkaan voi olla menneisyyden suhteen äärettömiä. Niilläkin tulisi siis olla absoluuttinen alkupiste. Tämä tarkoittaa sitä, että todellisessa maailmassa ei voi olla äärettömästi menneitä tapahtumia. Aivan, kuten toinen premissi osoittaa, menneillä ajallisilla tapahtumilla on alkupiste.

Pixabay.com

Johtopäätös – ”Siksi maailmankaikkeudella on alkusyy.”

Premissit yksi ja kaksi ovat useilla tavoilla hyvin perusteltuja. On syytä vielä hieman tarkentaa johtopäätöstä, joka argumentista seuraa. Millainen on oltava tuon maailmankaikkeuden alkusyyn?

Alkusyyn tulee olla persoona, sillä on olemassa kahdenlaisia kausaalisesti vaikuttavia syitä (syy–seuraussuhde eli kahden tapahtuman suhde, jossa toinen aiheuttaa toisen).

1. Tieteellisiä, kuten fysiikanlait.

2. Persoonallisia, toimijoiden aiheuttamia (persoona, jolla halut, tunteen jne.).

Koska selittävä syy ei voi olla fysikaalinen, on sen oltava persoonallinen (fysiikan lakeja tai materiaa ei ollut ennen alkua). Lisäksi syyn on oltava ajaton ja ei-materiaalinen, siis persoonallinen mieli (immateriaalinen/transsendentti, koska aikaa ja materiaa ei ollut ”ei-mitään” -tilassa). Juuri näistä syistä persoonallinen Luoja on ainoa vaihtoehto selittämään kaiken syntyä juuri silloin, kun kaikki alkoi. Mikäli alkusyy olisi jotakin muuta, kuin maailmankaikkeudesta riippumaton persoona, myös alkusyy tarvitsisi itselleen selityksen! Alkusyy on persoona, joka on ajaton ilman maailmankaikkeutta ja ajassa, kun Hän luo maailmankaikkeuden.

Tulemme tutkimaan argumenttia jatkossa lisää, mutta tässä esitettynä on hyvin tiivis katsaus vahvimpana nykyaikaisena esityksenä pidetystä kalam-kosmologisesta argumentista. Millaisia ajatuksia tästä argumentista ja tekstistä heräsi sinulle? Kommentoi alle.

-Tuukka Hollo

Kalam-kosmologisen argumentin premissit kuvana

Kirjallisuus:

Erityisesti kalam-kosmologista argumenttia käsitellään erittäin laajasti teoksessa:

James D. Sinclair & W.L. Craig (2009) The Blackwell Companion to Natural Theology

Kosmologisista argumenteista:

J.P. Moreland & W.L. Craig (2017) Philosophical foundations for a Christian worldview

Sekä tiivistettynä versiona teoksessa:

W.L. Craig (2012) Valveilla- Uskon perusteltu puolustaminen. Alkuperäisteos: In Guard. Muut teokset ja julkaisut: https://www.reasonablefaith.org/william-lane-craig/

[1] Tosin ex-nihilo oppi on myöhäisempi muotoilu, mutta sen sisällön katsotaan nousevan Raamatun alkulehdiltä.
14.11.2022

Yleinen
Hienosäätöargumentti
Nyt käsiteltävän argumentin historia on vuosituhansia pitkä, se esiintyy jo Platonilla (427-347eKr.) sekä Aristoteleella (384-322 eKr.) ja on sittemmin käytetty teismin tukena kaikkina aikoina. Tunnettuja argumentin muotoilijoita ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (1225-1274) sekä William Paley (1743-1805). Varhaisia argumentteja on tavattu kutsua teleologisiksi– eli suunnitteluargumenteiksi. Osoitan kuitenkin heti aluksi, miksi nykyisin puhutaan monesti hienosäätöargumentista ennemmin kuin teleologisesta-argumentista.

William Paley esitti kuuluisimman kelloseppävertauksen, jonka yksinkertaistettuna on määrä osoittaa, että universumi on älykkään suunnittelijan luomus. Esitän kelloanalogian vapaasti John Hickin muotoilemasta versiosta.

Ihminen kävelee autiomaassa ja huomaa maassa taskukellon. Tuo taskukello vaikuttaa suunnitellulta ja vaikka emme olisi edes ennen nähneet kelloa ennen, niin voisimme päätellä sen olevan ihmisälyn tuote. Emme siis tietäisi etukäteen, että kellot ovat ihmisälyn tuote, mutta päättely olisi silti oikeutettu. Toiseksi, vaikka kellon koneistossa olisi osia, jotka toimisivat puutteellisesti tai olisivat jopa ylimääräisiä kellon toiminnan kannalta, ei päättelymme silti olisi epäpätevä. Paley vertasi näin kelloa luontoon, jossa myös saattoi havaita vastaavia suunnitelluilta näyttäviä asiantiloja. Luonto vaikuttaa yhtä lailla suunnitellulta, kuin kellokin. Voisivatko monimutkaiset järjestelmät, kuten vuodenaikojen vaihtelut tai elävien organismien rakenteet syntyä sattumalta luonnonvoimien muokkaamina? Kysyi Paley.

Klassinen kritiikki tätä analogiaa kohtaan voidaan löytää esimerkiksi David Humelta, jonka kritiikki suunnitteluargumentteja vastaan voidaan John Hickin mukaan kiteyttää kolmeen pääosaan (John Hick 1969, 39-41 & Rope Kojonen 2008,137). Humen kritiikki lähti luonnollisesti jo hänen empiirisestä filosofiastaan, jossa aistihavainnolla oli ainoa merkitys tiedolle. Hänen mukaansa mikä tahansa kaikkeus näyttäisi suunnitellulta ja emme voi tietää, onko järjestys voinut syntyä tietoisesta suunnittelusta. Tämä tarkoitti käytännössä eräänlaista sattumasta ja lukemattomista mahdollisuuksista vääjäämättä seuraavaa järjestäytynyttä universumia. Se, että on olemassa suunnitellulta näyttävä kompleksinen elämä ei tarkoita muuta, kuin pitkien aikojen saatossa syntynyttä satunnaista järjestystä.

Toisena kritiikkinä voidaan nähdä heikko analogia kellon ja universumin välillä. Kello ja maailmankaikkeus eivät muistuta kovinkaan paljon toisiaan ja analogian täytyisi olla parempi teknologisen laitteen ja maailman välillä. Kolmantena kritiikin voidaan nähdä koskevan sitä, millainen suunnittelijan voidaan päätellä olevan? Emme voisi Humen mukaan päätyä kristillisen uskon mukaiseen Jumalaan, joka on ääretön Luoja. Äärellisestä maailmasta ei ole oikeutettua päätellä ääretöntä hyvää, mahtavaa tai edes yhtä Jumalaa, ei ylipäätään mitään inhimillisestä toimijasta erillistä suunnittelijaa (Rope Kojonen 2008,137).

Humen kritiikki on siinä mielessä tärkeä, että siitä näemme joitain perusongelmia, joita teleologinen argumentti kohtaa. Humen kritiikki esimerkiksi osoittaa, että jos vetoamme siihen, että jokin tekijä, kuten vuodenaikojen vaihtelu, vaikuttaa suunnitellulta ja emme voi ymmärtää sitä emme voi perustella tästä, että Jumala on olemassa vain, koska emme ymmärrä jotakin tieteellistä tekijää universumistamme. Tästä ajaudumme ongelmaan, jota kutsutaan ”aukkojen Jumalaksi”. Tiede kehittyy ja osoittaa, että ennen ihmeellisinä pitämämme asiat saavatkin tavanomaisen naturalistisen selityksen. Tällöin Jumalalle jää vähemmän selitysvoimaa ja Jumalalle varattu ”paikka/aukko” selityksissämme pienenee sitä mukaa, kun tiede kehittyy. Välttääksemme tällaisia ongelmia on nykyisin teleologinen argumentti kehittynyt hienosäätöargumentiksi, joka menee oikeastaan syvemmälle metafysiikkaan.

Kuva Pixabay.com

Hienosäätöargumentti

Swinburne kiteyttää hyvin perustelun sille, miksi tarjota Jumalaa persoonallisena selityksenä, tapahtumaselityksen sijaan, universumin hienosäädölle. Hän huomauttaa, että Jumalaa ei tarjota selitykseksi sille, mitä tiede ei vielä ole selvittänyt vaan nimenomaan sille, mitä tiede on selvittänyt. (Swinburne 1997, 100). Tieteen selityksiä ei tarvitse kieltää, vaan Jumalan olemassaolo selittää, miksi luonnontiede on löytänyt löytämänsä selitykset. Luonnontiede on osoittanut tietyn järjestyksen, joka maailmassa vallitsee ja tuon järjestyksen metafyysisenä syynä voidaan pitää Jumalaa.

Päästäksemme kiinni väitteeseen esitän yhden vakuuttavan, mutta kansankielisen argumentin hienosäädön puolesta. Argumentti voidaan loogisesti muotoilla todella monella tavalla, mutta tavoitteena on pitää aihe helposti lähestyttävänä, joten William Lane Craigin esittämä suunnitteluargumentti palvelee hyvin tässä tehtävässä. Argumentti kuuluu näin (Craig 2017, 495 käännös kirjoittajan):

1. Maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu joko fysikaalisesta välttämättömyydestä, sattumasta tai suunnittelusta

2. Se ei johdu fysikaalisesta välttämättömyydestä eikä sattumasta

Siis

3. Maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu suunnittelusta

Mitä hienosäätö tarkoittaa?

Paleyn argumentistakin näimme, että ihmismieltä on aina askarruttanut maailmankaikkeudessa vallitsevat älyllisen elämän mahdollistavat olosuhteet. On esitetty selityksenä, että kunhan aikaa kuluu riittävän pitkään ja sattumien seurauksena syntyy erilaisia muuttujia, niin jossain vaiheessa myös älyllisen elämän mahdollistavat olosuhteet syntyvät. Kuitenkin nykyinen erityistieteiden kehitys on osoittanut tällaisen oletuksen virheelliseksi. Maailmankaikkeuden sisältämä älyllinen elämä vaatii erityisen monimutkaiset ja hienovaraiset ”säädöt” ollakseen ylipäätään mahdollista (älylliselä elämällä voidaan tarkoittaa myös yleensä sitä, että ylipäätään minkäänlainen orgaaninen elämä olisi mahdollista Craig 2012, 117).

Swinburne jakaa hienosäädön kahdenlaiseen luokkaan ”spatiaaliseen” (tai orgaaniseen) ja ”temporaaliseen” (tai kosmiseen) (Swinburne 2004, 153, Kojonen 2008, 49). Spatiaalinen tarkoittaa tiettyjen ominaisuuksien yhtäaikaista säännönmukaisuutta, jota voidaan havaita esimerkiksi ihmisruumiissa tai muussa orgaanisessa elämässä. Temporaalinen taasen on ajallisten tapahtumien järjestystä, jotka seuraavat toinen toistaan. Tätä jälkimmäistä kuvastaa esimerkiksi kosmologiset argumentit tai arkipäiväiset luonnonlait, jotka mahdollistavat elämämme. Joskus suunnitteluargumentit keskittyvät enemmän orgaanisen elämän suunnitelmallisuuteen (esim. ID-liike ja Michael Behe), mutta tässä artikkelissa keskityn enemmän kosmologiseen hienosäätöön älyllisen elämän mahdollistajana. Tämä merkitysero on mielestäni tärkeä, koska se välttää paremmin ”aukkojen-Jumala ongelman”. Tässä tehdään merkitysero ”suunnittelun” ja ”hienosäädön” välille.

Robin Collins on esittänyt kolme aluetta, joissa kosmista hienosäätöä voidaan eritysesti nähdä (R. Collins 211).
1. Luonnonlait
2. Luonnonvakiot
3. Universumin alkuolosuhteet
Kahta ensimmäistä luokkaa voidaan pitää mielestäni erityisen mielenkiintoisina, niiden helpon lähestyttävyyden takia arkipäiväisessä elämässämme. Luonnonlait eivät ole riippuvia luonnonvakioista eivätkä luonnonvakiot luonnonlaeista. Puhuttaessa vaikkapa neljästä perusvuorovaikutuksesta sähkömagnetismista, painovoimasta, heikosta ja vahvasta vuorovaikutuksesta, tiedämme näille tietyt luonnonlait. Vaikkapa Newtonin painovoimalaki kuvastaa kappaleiden välistä vuorovaikutusta. Tällainen luonnonlaki sisältää tietyt vakiot ja saa sitten tietyt satunnaiset suureet tai arvot, jotka pelaavat yhdessä luonnonlakien kanssa. Meidän universumissamme esimerkiksi painovoimalla on tietty arvo/suure. Nämä kaikki toisistaan riippumattomat tekijät ovat hiuksen hienosti säädettyjä. Mikäli näin ei olisi, ei myöskään älyllinen elämä olisi mahdollista.

Kuva Pixabay.com

Esimerkkejä hienosäädöstä

Collins antaa jokaisesta liudan esimerkkejä ja koitan tähän ottaa muutamia ”yksinkertaisia” havainnollistaakseni asiaa. Mikäli esimerkiksi painovoimalakia ei olisi, ei meillä olisi lainkaan tähtiä ja tähtien puuttuessa ei lainkaan energiaa tuottavia lähteitä, jotka mahdollistavat elämän. Ilman sähkömagnetismia ei olisi atomeja, ei mitään mikä välittää energiaa tähdistä eteenpäin edes yksinkertaista elämää varten. Luonnonvakioiden arvot syötettynä luonnonlakeihin muodostavat universumin perusrakenteen.

Painovoima on heikoin perusvoima ja vahva vuorovaikutus vahvin. Vahva vuorovaikutus on arvoltaan 10⁴⁰ eli 10 tuhatta miljardia, miljardia, miljardia, miljardia vahvempi, kuin gravitaatio (Collins 2009, 214). Mikäli gravitaation voimaa lisättäisiin miljardisosalla, kaikki maapallon painoisella planeetalla oleva ihmisen kokoinen elämä murskautuisi kasaan! Vakioiden, kuten kosmologisen vakion, on oltava juuri sopivalla elämälle suotuisalla alueella, jotta universumi ei laajene liian nopeasti tai romahda kasaan välittömästi, ja tässä puhumme vasta yhdestä suureesta ja laista muiden joukossa.

50 % vähennys universumissa vallitsevaan vahvaan vuorovaikutukseen tekisi kaiken hiilipohjaisen elämän mahdottomaksi. Universumin alkuolosuhteet ovat vieläkin tarkemmat. Vain 0,5 % muutoksella suuntaan tai toiseen vahvassa vuorovaikutuksessa tai 4 % muutos sähkömagneettisessa vuorovaikutuksessa, olisi hapen ja hiilen muodostus ollut niin pientä, että älyllisen elämän synty olisi hyvin epätodennäköistä (Swinburne 2004, 175). Universumin syntymässä vallinneet olosuhteet, kuten matala entropia, on täytynyt olla todella tarkkaan säädetty. Sir Roger Penrosen mukaan pelkän sattuman mahdollisuus muodostamaan tämä alkutilan olisi ollut yhden suhde 10^10(123) (Craig 2012, 117). Mitä tämä luku kertoo? Havainnollistan sitä hieman Penrosen ajatuksen mukaan. Koko maailmankaikkeudessa on arvioitu olevan yhteensä n. 10⁸⁵ atomia. Penrosen esittämä luku alkutilan entropian mahdollisuudesta on 10 potenssiin 10 potenssiin 123, eli 1, jota seuraa 10¹²³kappaletta nollia. Edes koko maailmankaikkeuden atomit eivät riitä kuvaamaan tuon luvun nollia! (Voit tutkia halutessasi matemaattista lukua ”googol” tai ”googolplex”, niin saat lisää käsitystä tällaisten lukujen teoreettisista mittasuhteista.) Toinen klassisempi kuvaus näistä mittasuhteista on kutakuinkin se, että ampuisimme luodin universumin toiselta laidalta ja osuisimme 20 miljardin valovuoden päässä olevaan maalitauluun tai kolikkoon.

Oikeastaan minkäänlaisen älyllisen elämän synty olisi mahdotonta ilman näitä elämälle suotuisia olosuhteita. Ei voida ajatella, että olisi mahdollisesti syntynyt muunlaista älyllistä elämää, jos luonnonvakioita muutettaisiin, sillä ilman hienosäätöä ei olisi lainkaan kemiaa tai organismeja, jotka mahdollistaisivat älyllisen elämän tai mahdollisesti elämän ylipäätään. Luonnonlakien muuttuessa taasen emme voisi lainkaan tietää, mitä sellainen maailmankaikkeus voisi olla. Sen sijaan vakioita ja suureita muuttamalla voimme tarkastella muita ”mahdollisia maailmoja” ja todeta, että luonnonlakien ollessa samat, mutta vakioita tai suureita muuttamalla elämä muuttuisi mahdottomaksi. Niinpä vielä luonnonlakeja muuttamalla olisi toisen elinkelpoisen maailmankaikkeuden löytymisen todennäköisyys käytännössä nolla.

Premissit yksi ja kaksi – Maailmankaikkeuden hienosäädön vaihtoehdot

Ensimmäinen premissi kertoo vaihtoehdot, jotka maailmankaikkeuden hienosäännölle voidaan esittää. Fysikaalinen välttämättömyys, sattuma tai suunnittelu. Siinäpä ne, sillä muita ei ole yleisesti esitetty. Voisiko hienosäätö johtua välttämättömyydestä tai sattumasta?

Fysikaalinen välttämättömyys

Välttämättömyys edellyttää sitä, että kaikkien kolmen luokan muuttujien on oltava juuri sen kaltaiset, kuin ne havaitsemassamme universumissa ovat. Mikä tekisi niistä siis välttämättömät, kun näyttää kaikkien todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien perusteella siltä, että näin ei ole? Vaikka erilaisia teorioita on tarjottu, nämä ovat kuitenkin vailla selitystä sille, miksi vain yksi sarja vakioita ja suureita olisi luonnonlaeille yhteensopivia? Kaikki vaihtoehtoiset teoriat tuntuvat osoittavan, että olisi huomattavan paljon mahdollisia maailmoja, joiden elämän perusedellytykset eivät ole lähimainkaan sellaiset, kuin me näemme niiden olevan saati, että näkemämme olisi fysikaalisesti välttämätöntä.

Sattuma

Voisiko kaikki olla vain onnekasta sattumaa? Oikeastaan tätä Humenkin kritiikki jo Paleylle vaati. Riittävän pitkä aika ja paljon variaatioita, niin sattuma tuottaa järjestyksen? Mahdollisia maailmankaikkeuksia on paljon, mutta niistä elinkelvottomia on äärimmäisen paljon enemmän, kuin elinkelpoisia. Tarvitaan siis selitys sille, miksi elämälle suotuisa universumi on syntynyt, kun sen todennäköisyys on olemattoman pieni? Ei ole merkityksellistä, vaikka muita mahdollisia universumeja olisi olemassa jossakin, sillä se ei poista sitä tosiasiaa, että elämälle suotuisa universumi on äärimmäisen epätodennäköinen sattuman synnyttämäksi.

Jos lottokoneessa on miljardeja ja miljardeja valkoisia palloja, jotka kuvastavat elämälle kelpaamattomia universumeja ja seassa on yksi vihreä pallo, joka kuvastaa elämälle suotuisaa universumia, on erittäin epätodennäköistä, että juuri vihreä pallo tulee sattumalta ulos koneesta. Kaikkien pallojen todennäköisyys on nimittäin aivan sama! Ei ole siis tarkoitus selittää, miksi meidän universumi on olemassa, sillä jonkun pallonhan pitää tulla ulos ”lottokoneesta”. Sen sijaan selitystä huutaa se, miksi pallo oli juuri tuo vihreä pallo, joka on elämälle suotuisa!

Klassinen skeptinen esimerkki vetoaa ns. antrooppiseen periaatteeseen. Sen mukaan emme voisi havaita muita maailmoja, kuin omamme. Mikäli tämä maailma ei olisi olemassa ja me emme sitä asuttaisi, niin emme tietenkään havaitsisi mitään maailmaa. Tämä on siis ainoa maailma, jonka voimme havaita, koska se on ainoa elämän mahdollistava maailma ja ei ole siis ihme, että havaitsemme sen! Swinburne esittää kidnappaaja-vertauksen antrooppisesta periaatteesta. Analogia kulkee niin, että kuvittelet jonkun kidnappaajan kaappaavan uhrinsa ja sulkevansa tämän huoneeseen korttipakansekoittaja-koneen kanssa. Kone sekoittaa samanaikaisesti kymmenen korttipakkaa ja vetää sitten jokaisesta pakasta esiin yhden kortin. Kidnappaaja asettaa kuitenkin koneen niin, että se räjäyttää huoneen, jos koneista ei kaikista tule esiin ensimmäisellä vedolla vain herttaässiä. Vähän ajan kuluttua sieppaaja palaa tarkistamaan tilanteen ja uhri ihmettelee, miten hän vielä on elossa. Uhrin mielestä tilanne vaatii selitystä, sillä jokaisessa pakassa on vain yksi herttaässä ja kone on vetänyt niitä esiin kymmenen perätysten! Kidnappaaja kuitenkin toteaa, että ei ole mitään syytä hämmästellä tilannetta, sillä mikäli tilanne ei olisi juuri tällainen, niin uhri ei olisi paikalla ihmettelemässä mitään. Selvästi kuitenkin tilanne vaatii selitystä, sillä ei ole fysikaalinen välttämättömyys, että kone vetäisi esiin vain herttaässiä, eikä sattumakaan vaikuta hyvältä selitykseltä. (Swinburne 2004, 156-157)

Kuva Pixabay.com

Monimaailmahypoteesit

Robin Collins sekä Michael Behe jakavat multiversumi-hypoteesit, eli monimaailmahypoteesit, kahteen luokkaan (Collins 2009, 220 sekä Kojonen 2008, 126). Niihin, joissa maailmankaikkeuksia on paljon, mutta rajallinen määrä sekä niihin, joissa muita maailmankaikkeuksia on rajaton määrä. Yhteistä kuitenkin monimaailmahypoteeseille on se, että ne kaikki pyrkivät selittämään Antrooppisen periaatteen yhteen havaitsemamme universumin hienosäädön kanssa. Oma universumimme on näiden monimaailmahypoteesien mukaan vain yksi universumi muiden joukossa. Voidaan esittää, että muut universumit eivät ole esimerkiksi missään kausaalisessa suhteessa omaamme, mutta silti niitä on olemassa ääretön määrä ja tämä takaa sen, että antrooppinen periaate toteutuu sattumalta joissain universumeissa kaikista mahdollisista.

Ongelmaksi muodostuu se, että multiversumi-teoria vain tuntuisi siirtävän suunnittelun askelta kauemmaksi. Mikä synnyttäisi multiversumit ja miten tällainen “multiversumigeneraattori” voisi olla itsessään ei-suunniteltu sattuman tuotos? Toisaalta vaikka multiversumi-teoria olisi todellinen, sen sisältämien universumien määrä ei välttämättä olisi riittävä sattumalle, sillä ainakin toisen tyyppisissä teorioissa multiversumien määrä on äärellinen ja sen vuoksi pelkkä sattuma ei riittäisi synnyttämään hienosäädettyä, elämälle suotuisaa, universumia. Taasen ääretön määrä multiversumeja sotii mielestäni aktuaalisen äärettömyyden käsitettä vastaan. Joka tapauksessa teoria on hypoteettinen ja se ei yksin edes esimerkiksi kumoa teismiä tai hienosäädön ja suunnittelijan olemassaoloa.

Boltzmannin aivot

Monimaailmahypoteesille tärkeän ongelman muodostaa Boltzmannin hypoteesi. Ajatellaan universumin alkutilassa vallinnutta matalan entropian tilaa, joka olisi Sir Roger Penrosen mukaan äärimmäisen pienen todennäköisyyden perusteella voinut olla sattumaa. Olisikin huomattavasti todennäköisempää, että tuntemamme universumi olisi paljon pienempi, vain esimerkiksi aurinkokuntamme kokoinen tai vieläkin pienempi. Olisi itse asiassa paljon todennäköisempää, että on olemassa vain yksien aivojen kokoinen todellisuus. Nämä aivot vain muodostavat illuusion ympärillä vallitsevasta maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta. Tällainen skeptinen tietoteoreettinen väite on käytännössä mahdotonta ehdottomasti kumota, jos hyväksytään sattumaan perustuva monimaailma hypoteesi. On paljon, paljon todennäköisempää, että olemme vain aivot, jotka syntyvät jossain universumien energiakentissä ja muodostavat illuusion kosmoksesta, kuin että on olemassa sellainen hienosäädetty todellinen kosmos, jonka havaitsemme todellisuudessa.

Kuva Pixabay.com

Premissi kolme ja Dawkinsin vasta-argumentit

Päädymme siis argumentin valossa siihen, että maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu suunnittelusta. Hienosäätöä ja suunnittelua on vielä koitettu kumota useilla väitteillä, joista katson vielä paria Richard Dawkinsinkin esittämää vasta-argumenttia.

Dawkins pitää esimerkiksi Jumalaa yhtä monimutkaisena selityksenä, kuin maailmankaikkeus itse on ja siksi huonona selityksenä. Ottamatta enempää kantaa Jumalan yksinkertaisuuteen, voidaan kuitenkin todeta, että Jumala on immateriaalinen mieli, joka on yksinkertaisempi selitys universumille, kuin monet muut teoriat. Kuulin tästä vastikään hyvän esimerkin eräässä keskustelussa, henkilö ei voinut pitää Jumalaa selityksenä, koska universumin monimutkaisuutta ei hänestä voi selittää vielä monimutkaisemmalla selityksellä, joka puetaan “ymmärryksen ulkopuolelle” ja näin myös ymmärryksen saavuttamattomiin. Tämä on toki oikeutettu mielipide sinäänsä, mutta sen ei lainkaan tarvitse olla asian todellinen laita. Jumala ei ole sen kompleksimpi entiteetti, kuin multiversumi-teorian tai säieteorioiden edellyttämät kvanttifluktuaatiot. Swinburne ajattelee myös näin. Ei ole hänenkään mukaansa rationaalista postuloida ääretöntä määrää universumeja, jotka eivät ole kausaalisessa suhteessa omaamme vain siksi, että voidaan välttää teismiä (Swinburne 2004, 185).

Ylipäätään keskustelu selityksen yksinkertaisuudesta ei ole mielestäni kovin objektiivinen mittari, sillä on selkeästi monia eri tapoja ymmärtää, mitä yksinkertaisin selitys tässä kontekstissa merkitsee. Esimerkiksi Michael Behe on argumentoinut sen puolesta, että yksinkertaista voidaan selittää mutkikkaammalla. Nurmikolla näkyvät auton jäljet selittyvät autolla, joka on mutkikkaampi, kuin jäljet itse (Kojonen 2008, 135). Kuitenkin tieteellisen teorian yksi klassinen ”hyve” ja kriteeri on sen yksinkertaisuus, kuten jo Occhamin partaveitsi osoittaa, siksi selityksen on pyrittävä siihen.

Dawkins myös edellytti, että Jumalalle tai suunnittelijalle olisi itselleen oltava selitys. Tähän vastaa tieteenfilosofia. Tieteen ei tarvitse selittää selitystä, joka antaa selityksen tapahtumalle. Tieteenfilosofian perusteisiin kuuluu, että tällaista regressiota ei voida vaatia. Mikäli jokainen selitys vaatisi selityksen, ei mitään teoriaa voitaisi pitää hyväksyttynä ilman selitystä ja taas selityksen selitystä jne. Mikäli arkeologi löytää kaivaukselta kolikon, hän on oikeutettu ajattelemaan, että kolikko ei ole muodostunut satunnaisten luonnonvoimien tuloksena, vaikka ei tarkasti tiedäkään, kuka kolikon on muovannut.

Lopuksi

Metodologinen naturalismi ei hyväksy Jumalaa selitykseksi koska naturalismi ei voi hyväksyä supernaturalistisia selityksiä ensinkään. Tämä on a priori oletus, jota naturalismi ei voi ohittaa. Naturalistinen luonnontiede lähtee liikkeelle tietyistä luonnonlaeista ja vakioista, jotka ovat äärimmäisen tarkalla alueella salliakseen älyllisen tai ylipäätään minkäänlaisen elämän synnyn. Se miksi lait ovat juuri sellaiset, kuin ovat tai miksi alkuolosuhteet olivat sellaiset, kuin olivat, on tieteen lähtöpiste. Se on liian suurta, jotta tiede voisi sen selittää. Luonnonlait ovat ”kylmiä faktoja”, jotka vain ovat sellaisenaan. Ne eivät tarkalleen ottaen selitä, vaan kuvailevat objektien toimintaa. (Swinburne 2004, 172, 160) Tätä naturalistista tutkimusohjelmaa voidaan kuitenkin kritisoida liiallisesta rajoittamisesta. Mikäli todisteet puhuvat älykkään suunnittelun puolesta tätä vaihtoehtoa ei tarvitse sulkea pois a priori oletuksena (Kojonen 2008, 88). Jumala voidaan nähdä metafyysisenä ja filosofisena oletuksena luonnonlakien takana vaikuttavana ylläpitäjänä. Tämän ei tarvitse olla ristiriidassa tieteen kanssa. Jumalaa ei tarvitse nähdä tieteellisenä selityksenä vaan syvempänä entiteettinä, johon historiallisista ja empiirisistä faktoista induktiivisesti päättelemällä voidaan päätyä. Tässä ateisti ja teisti ovat samalla viivalla, kyse on taustaoletuksista, jotka haluamme asettaa, kun etsimme totuutta (Collins 2009, 225).

-Tuukka Hollo

Katso myös Apologia.fi:n YouTube -video argumentista

Kirjallisuus

John Hick (1969) Uskonnon filosofia. Kirjapaja, Helsinki.

J.P. Moreland & W.L. Craig (2017) Philosophical foundations for a Christian worldview. IVP Academic.

Richard Swinburne (1997) Tuntematon tekijä. Alkuperäisteos Is there a God? Suomennos Tytti Träff. Kirjapaja Helsinki.

Richard Swinburne (2004) The Existence of god. 2^nd ed. Oxford University Press.

Robin Collins (2009) The Teleological argument. Teoksessa The Blackwell Companion to Natural Theology

Rope Kojonen (2008) Kertooko luonnon järjestys suunnittelusta? Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

W.L. Craig (2012) Valveilla- Uskon perusteltu puolustaminen. Alku
14.11.2022

Yleinen
Mitä apologia on ja miksi sinun pitää ymmärtää sitä?

Oletko kristitty, joka tuntee olonsa turhautuneeksi ja ontoksi keskusteltuasi sukulaisesi kanssa, joka on piin kova ateisti. Hän nauraa henkilökohtaiselle uskoontulo-todistuksellesi ja Dawkinsia mukaillen kuvailee kristittyjä tekopyhiksi idiooteiksi? Vai oletko kenties skeptikko, joka avoimesti etsii vastausta kysymykseen ”onko Jumala olemassa”?
Kumpaan tahansa ryhmään kuulutkaan sinun pitää lukea se, mitä aion seuraavaksi kertoa.

Mitä apologia tarkoittaa ja mihin sitä tarvitaan?

Apologia on muun muassa Uudessa testamentissa esiintyvä kreikan kielen sana, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa uskon järjellistä puolustamista (samaa sanaa käytettiin tuona aikana oikeuden puolustuspuheenvuorosta ja tarkoittaa yksinkertaisesti puolustusta). Tämä teksti ei ole Raamatun paikkoja siteeraava johdatus apologian eksegetiikkaan, jonka aikana hukutan sinut jakeisiin. Tämä teksti lähestyy apologiaa ja argumentointia yleisluontoisesti. Ensiksi haluan kiinnittää mielesi siihen, mikä on uskon ja järjen rooli kristinuskossa. Ovatko nämä toistensa ”verivihollisia” niinkuin monet kristityt ja vielä useammat ateistit tuntuvat ajattelevan?

Vastoin yleistä harhaluuloa, kristinuskon usko-käsitys ei ole uskoa vastoin parempaa arviota tai uskoa todistusaineistoa vastaan. Kristinuskon usko ei siis ole toiveajattelua tai itsellensä uskottelemista uskomaan johonkin, jonka tiedetään olevan epätotta. Tämä kristillisen uskon järkeen ja perusteisiin vetoava piirre on ollut ilmiselvä jo apostolien aikana, sillä he itse toistuvasti viittaavat teksteissään mm. Jeesuksen ylösnousemuksen todisteisiin kuten esim. tyhjään hautaan, silminnäkijä todistuksiin ja Paavali itse sanoo, että jos ylösnousemus ei ole totta niin kristinusko on vailla perusteita.

En käy tämän tekstin puitteissa vastaamaan, miksi vallalla oleva käsitys kristillisen uskon luonteesta on niin virheellinen ja miksi monet kristityt ovat itsekin alkaneet hyväksyä tämän historiallisesti vailla perustetta olevan käsityksen uskon luonteesta. On kuitenkin todettava, että olivat syyt tähän muutokseen mitkä tahansa, sen seuraukset ovat olleet länsimaisen kulttuurin kannalta katastrofaalisia. Se on ruokkinut ajatusta kristityistä tiedettä ja itsenäistä ajattelua vastustavina herkkäuskoisina hölmöinä, jotka tiukan paikan tullen heiluttavat ”usko”-korttia ja poistuvat paikalta. Tämä edellä mainittu näkemys kristityistä on tietenkin karikatyyri mutta se on saanut paikkansa monien ihmisten mielessä. Tästä johtuen monet kriittisesti ajattelevat ihmiset eivät pidä kristinuskoa vakavasti otettavana maailmankatsomuksena ja näin ollen eivät kohtaa evankeliumia avoimin mielin.

Tämän karikatyyrin juurtuminen julkiseen keskusteluun näkyy kaikkein selvimmin tilanteissa joissa kristitty henkilö osallistuu esimerkiksi TV:ssä paneeli-keskusteluun, häntä pidetään automaattisesti ennakkoluuloisena ja älyllisesti epärehellisenä. Tämän kehitys on johtanut yhä suurempaan etäisyyteen kristillisten seurakuntien ja suomalaisen kulttuurin välillä. Huolestuttavinta tässä on se, että useat ihmiset molemmin puolin pitävät tätä positiivisena ilmiönä. Kristinuskon ja kristittyjen tulisi olla vaikuttamassa kulttuuriin, sillä kulttuurissa on pohjimmiltaan aina kyse arvoista. Jos kulttuurinen (viihde tuotanto, akatemia, politiikka) kenttä ollaan luovutettu sekularisteille (ateistille ym.) niin tulevat sukupolvet kasvatetaan niiden kulttuuristen arvojen (tai arvojen puutteen) mukaisesti.
Tämän seurauksena käsissämme on sukupolvi jolla ei ole objektiivista pohjaa moraalisille arvostelmille tai todellista merkitystä elämälleen.

G.Altmann -Pixabay

Mitä hyötyä on argumenteista?

Useat kristityt suhtautuvat negatiivisesti älylliseen väittelyyn ja argumentointiin. Osittain syynä tähän on monien ajatus siitä, että ateisti on välttämättä älyllisesti epärehellinen eikä uskon esteenä ole todellisia järjellisiä ongelmia. On toki tilanteita ja henkilöitä, kuten esimerkiksi kuuluisa Richard Dawkins, jonka kohdalla tämä selitys vaikuttaa uskottavalta, mutta on myös monia jotka aidosti kamppailevat uskon esteenä olevien kysymysten kanssa. Näitä kysymyksiä voivat olla: ”Miten voi olla olemassa hyvä Jumala, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä?”, ”Miten, joku voi olla kristitty ja samaan aikaan uskoa tieteen tekemiin löytöihin?” yms.

Jos jopa kristitty voi ajoittain epäillä kristinuskon totuutta tai Jumalan olemassa oloa, niin lienee ehdottoman selvää, että näin voi olla myös (ja myös usein on) ateistin kohdalla. Meidän tulee Jeesuksen seuraajina kyetä kohtamaan myös epäilijät ja skeptikot, auttaa heidät näkemään kristinuskon totuudet ja poistaa ne esteet, jotka estävät heitä uskomasta niihin. Lisäksi meidän tulee tehdä tämä vakuuttavasti ja älyllisen rehellisyyden vallitessa soveltaen hyvän argumentoinnin sekä loogisen ajattelun periaatteita. Samoja periaatteita, joita Jeesus käytti keskustellessaan fariseusten ja saddukeusten kanssa, osoittaen heidän ajatustensa virheet niille, jotka olivat kuulijoina.

Lisäksi apologialla on toinen tärkeä tehtävä, joka ei liity evankeliointiin. Apologia, eli argumentit Jumalan olemassa olon ja kristillisen uskon puolesta, vahvistaa kristittyjen uskoa epäilyksien keskellä. Kun me ymmärrämme, että meidän uskomme ei ole ristiriidassa järkemme kanssa, voimme tukeutua näihin argumentteihin, kun huomaamme tunteiden ja olosuhteiden järkyttävän uskoamme. Olen itse saanut suurta apua epäilyksien keskellä turvautumalla siihen, minkä tiedän olevan totta tunteiden väittäessä muuta.

Pixabay

Mitä sinä voit tehdä?

Uskon, että jokaisen kristityn olisi hyvä tietää jotakin niistä argumenteista, joilla voimme todistaa kristinuskon totuuden puolesta. Jos joku haastaa uskoamme vaatimalla todisteita sen tueksi, on äärimmäisen hyödyllistä, että emme ole epäloogisilta vaikuttavia henkisiä heittopusseja. Kun luet tällä sivulla julkaistuja artikkeleita uskon, että tulet huomaamaan kuinka vähän tähän loppujen lopuksi tarvitaan. Sinä et tarvitse tutkintoja tai yliopistoopintoja kyetäksesi puolustamaan uskoasi argumentein ja todistein.

Toiseksi haluan tuoda esiin yhden vaaran, joka vaanii kaikkia ihmisiä tasapuolisesti, olivatpa he kristittyjä tai ateisteja. Me ihmiset luonnostamme kammoksumme tietämättömyyttä ja tästä syystä meillä on kiusausta puhua asioista joista emme tiedä. Näin ollen, kun keskustelet mistä asiasta hyvänsä, mutta erityisesti kristinuskon totuudesta, ole nöyrä ja tiedä milloin et tiedä. Jos et ole perehtynyt moderniin kosmologiaan myönnä se, ja mikä tärkeintä, ota selvää. Tämä lähestyminen keskusteluihin etenkin silloin, kun olet erimieltä keskustelukumppanisi kanssa, johtaa oman ajattelusi syventymiseen sekä antaa hyvän kuvan sinusta.

Vielä lopuksi haluan sanoa, että apologian tehtävä on ensisijaisesti auttaa ihmisiä eteenpäin lähemmäs Jumalan tuntemista. Tästä syystä on hyvä muistaa, että meidän tulee kohdata kaikki ihmiset Jumalan kuvaksi luotuina ainutlaatuisina olentoina joiden sielun pelastus on ensisijainen päämäärämme. Tavoite ei ole lynkata toista ihmistä vaikka hän olisikin tietämätön tai vihamielinen. Kristillisen apologian tavoitteena ei ole voittaa
väittelyitä vaan ihmisten sieluja!

-Niko Tiainen

14.11.2022

Yleinen
Apologia vapaalle tahdolle
Tässä artikkelissa puolustan tahdon vapauden olemassaoloa. Miksi muotoilen otsikon näin? Syy on siinä, että haluan yksinkertaisesti puolustaa sitä näkemystä, että ihmisellä on olemassa vapaa tahto ja mahdollisuus vaikuttaa toimintaansa sen kautta. En halua esitellä koko vapaan tahdon filosofian kenttää. En myöskään ota tavoitteekseni antaa Raamattu-teologista katsausta kommentaarin muodossa. Enkä myöskään halua esittää parasta tai ainoaa tapaa asettaa vapaata tahtoa ja luonnon lainalaisuuksia yhteen. Haluan osoittaa, että on hyvin järkevää uskoa siihen, että ihmisellä on vapaa tahto, jonka mukaan hän toimii. Tässä ei ole mitään loogista tai fysikaalista ristiriitaa, joka tulisi välttää. Ajatus sopii yhteen nykyisen tieteen kentän kanssa ja se on täysin puolustettavissa (kognitiotiede, psykologia, fysiikan teoriat jne.). Miksi aihe on tärkeä? Tahdon vapaus on ihmisyyden perusolemukseen liittyvä teema, joka on kutkuttanut ihmismieltä aina. Apologiselta kannalta katsottuna on tärkeää nähdä ihmisen tahdon vapaus ja sen suhde ihmisen toimintaan, sillä se liittyy läheisesti kysymyksiin kristinuskon totuusväittämistä. Miksi Jumala sallii pahan? Miten ihminen voi vaikuttaa omaan pelastukseensa? Mitä on olla ihminen fysikaalisesti ja persoonana? Miten nämä toimivat yhdessä ja samassa ruumiissa? Miten tulkitsemme Raamattua? Mitä Luther ajatteli ja miten Roomalaiskirjeen yhdeksättä lukua on tulkittu? Mitä on kaksinkertainen predestinaatio-oppi? Selittääkö tiede vapaan tahdon?… Lienee jo selvää, että vaikutus vapaan tahdon tulkinnalla on varsin laaja. Tämän takia haluan yksinkertaisesti puolustaa vapaata tahtoa. Artikkeli pohjautuu enimmäkseen Peter Van Inwagenin sekä Aku Visalan esityksiin aiheesta.

Miten vapaa tahto voitaisiin määritellä?

Vapaa tahto on arkinen käsite, joka yleensä edellytetään esimerkiksi moraaliseen toimintaan ja toiminnan seurausten arviointiin. Mikäli ihminen on pakotettu luonnonlakien mukaan toimimaan tietyllä tavalla, on vaikeaa nähdä miten vastuu toiminnasta voitaisiin asettaa yksilön harteille. Tahdon vapautta on määritelty useilla tavoilla. Kevein vaihtoehto ajattelee, että vapaaseen tahtoon riittää toimijan mahdollisuus kontrolloida eli ohjata tekojaan ja olla niistä moraalisesti vastuussa. Hieman enemmän vaatii määritelmä, jossa lisäksi edellytetään kykyä valita ja tehdä toisin. Kaikkein vaativin syvävapauden määritelmä olettaa lisäksi, että ihminen on myös omien tekoihinsa johtavien päämäärien, luonteenpiirteiden ja taipumustensa viimekätinen luoja. Ihminen voi siis vaikuttaa siihen, miksi hän vapaasta tahdostaan jonkin teon tekee, on siitä moraalisesti vastuullinen ja lisäksi hänellä olisi mahdollisuus tehdä toisin. Tätä arkista kokemusta tekojen vapaudesta kutsutaan lähdekokemukseksi. Ihmisillä on tavallisesti vahva kokemus siitä, että he ovat omien tekojensa lähteitä (Visala 2018).

Vahvinta vapaan tahdon muotoa kutsutaan libertarismiksi. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Robert Kane. Libertarismi edellyttää tahdon vapaudelta edellä kuvattua vahvaa syvävapautta. Toisessa ääripäässä taas on skeptikot, jotka eivät ajattele ihmisellä olevan lainkaan vapaata tahtoa tai moraalista vastuuta. Näiden välillä on kompatibilismiksi kutsuttu näkemys, joka edellyttää vapaalta tahdolta vähemmän. Heille vapaa tahto on tietoisen itsehillinnän tasolla. Kysymys on lähinnä vastuun ja vapauden yhteensovittamisesta ja niiden ehtojen määrittelystä. Vaaditaanko esimerkiksi mahdollisuutta tehdä toisin, jotta ihmistä voidaan pitää vastuullisena? Kompatibilismi ja libertarismi saavat pohjansa vielä syvemmältä. Kyse on siitä, onko ihmisellä tahtonsa kautta mahdollisuus vaikuttaa omiin tekoihinsa? Mikä tämän voisi estää?

Yllä toimijan pelivaravapaus ja alla determinismin kuvaama malli

Seurausargumentti

Peter Van Inwagen lähestyy asiaa luonnon determinismin kautta. Hän esittää prinsiipin:
- Asiat olivat miljardi vuotta sitten niin-ja-niin
- Koska asiat olivat miljardi vuotta sitten niin-ja-niin, minä kirjoitan nyt tätä artikkelia
Tätä voidaan kutsua seurausargumentiksi (Inwagen 2015, 275; Visala 2018). Seurausargumentti on yksi vahvimmista argumenteista vapaan tahdon ja indeterminismin puolesta. Argumentti osoittaa, että mikäli maailmankaikkeus on tiettyjen lainalaisuuksien ohjaama, niin nuo lainalaisuudet ohjaavat ymäpäristöä ja kaikkea luonnon toimintaa niin, että asiat tapahtuvat tiettyjen lakien mukaisesti. Mikäli voitaisiin kuvitella demoni, joka osaisi nähdä kaikkien luonnonlakien vaikutukset, tuo demoni voisi nähdä koko maailmankaikkeuden fysikaalisten osatekijöiden vaikutukset ja tietää universumin tulevaisuuden täydellisesti (ns. Laplacen demoni). Koska kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen kirjoittamassa artikkelia vapaasta tahdostani ja olisin voinut valita jotain muuta kirjoittamisen sijaan, on tässä prinsiipissä ilmeisesti oltava jotain vikana?

Jotta prinsiipin mukainen deterministinen maailmankuva ei olisi vääjäämätön, edellytetään jonkinlaista toimija-kausaliteettia (tai toimijan lähdevapautta, vahvassa tai heikossa mielessä), joka on persoonan oman tahdon seurausta. Determinismi on näkemys, jossa ihmisellä ei katsota olevan mahdollisuutta vaikuttaa toimintaa omien ajatusten, asenteiden tai uskomusten avulla vaan kaikki tapahtuu kausaalisessa vuorovaikutuksessa ympäristön edeltävien fysikaalisten tapahtumien seurauksena. Ihminen reagoi tapahtumiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin, mutta ei saa itse tahtonsa tai mielensä voimin aikaan tapahtumia. Vain yksi tapahtumien ketju on mahdollinen luonnonlakien kanssa ja vain yksi tulevaisuus on mahdollinen tapahtumien ketju. Jotain tapahtui kauan sitten ja se saa aikaan tämän hetken tapahtumat, joista seuraa tulevaisuuden tapahtumat. Koska ihminen ei voi vaikuttaa menneeseen, ei ihminen voi vaikuttaa tulevaan!

Indeterminismi on vastakohta determinismille. Se on laaja käsite kaikille vapaan tahdon puolesta puhuville näkemyksille. Tähän kuuluu esimerkiksi libertarinen vapaa tahto. Yleensä ajatellaan, että vapaa tahto ja determinismi ovat toisensa poissulkevia näkemyksiä. Tällaista näkemystä kutsutaankin inkompatibilistiseksi näkemykseksi (inkompatibilismi on siis eri termi, kuin indeterminismi). Sen mukaan siis ei ole mahdollista sovittaa vapaata tahtoa ja determinismiä yhteen. Vastakkainen näkemys taasen on kompatibilismi, jonka mukaan onkin mahdollista yhdistää vapaa tahto ja determinismi. Tätä kompatibilistista näkemystä on kannattaneet monet ajattelijat kuten Hume, Hobbes sekä Mill.

Kompatibilismin ja inkompatibilismin haasteet

Kompatibilisti ajattelee, että on olemassa luonnonlakien ja fysikaalisten tilojen puolesta useita mahdollisia tulevaisuuksia, mutta ainoastaan yksi niistä on todellisuudessa ”yhteydessä” todellisuuteen. Siis käytännössä näyttää siltä, että tulevaisuus on avoin, mutta tämä on oikeastaan vain illuusio.

Ajattele tilannetta: Istut huoneessa ja ovi on lukittu, et pääse huoneesta ulos. Tilanne voi kuitenkin olla niin, että et tiedä oven olevan lukossa, mutta et edes tahdo lähteä huoneesta ulos. Niinpä sinulle näyttää, että on omasta tahdostasi kiinni lähdetkö vai et. Oikeasti vain yksi mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Aku Visala on myös Vapaan tahdon filosofia teoksessaan kuvannut eri kompatibilistisia sovituksia ”laivan kapteeni” esimerkillä. Onhan luonnollista, että kapteeni lähestyy satamaa ja kääntää ruoria silloin kohti satamaa. Vaikuttaa siltä, että hän on vapaa ohjaamaan laivaa mihin tahansa. Kuitenkin hänen tietämättään voidaan ajatella laivan peräsimen olevankin rikki ja se ohjaa laivaa joka tapauksessa kohti satamaa! Kapteenilla ei siis oikeasti ole muita vaihtoehtoja, kuin ohjata laivaa satamaan, vaikka siltä voisikin vaikuttaa. Hän ei edes tiedä, että muuta mahdollisuutta toiminnalle ei todellisuudessa ole olemassa.

Myös moraalin osalta kompatibilisti voi pyrkiä kehittämään eri teorioita, joiden katsotaan riittävän moraaliseen velvoittavuuteen. Moraalivelvoitteita voidaan asettaa siis ilman vahvan lähdevapauden vaatimuksiakin, mutta se voi olla varsin hankalaa. Voidaan ajatella, että moraaliseen velvoittavuuteen riittää, kun toiminta tapahtuu omista haluista ja uskomuksista käsin ja ilman ulkoista pakottavaa tekijää. Kompatibilisti myös ajattelee, että pelivaravapautta, eli vapautta tehdä toisin, ei välttämättä tarvita vaan moraaliseen velvoittavuuteen riittää esimerkiksi se, että toimija arvioi tekojaan järkevästi ennen toimintaansa. Vaihtoehtojen kirjo on laaja, joten ei sotkeuduta siihen liikaa.

Mysteeri, jonka kompatibilismi kohtaa on se, että koska emme voi vaikuttaa menneisiin asioihin, joita voidaan pitää koskemattomina tosiasioina (untouchable facts), niin emme voi myöskään vaikuttaa omaan toimintaamme, joka on noiden tekijöiden seurausta. Näin ollen kaikki tapahtumat ovatkin oikeastaan koskemattomia tosiasioita. Ei ole mitään, mikä oikeasti voisi olla toisin. Toki myös inkompatibilismi kohtaa oman haasteen. Miten neuroni ja sähköimpulssi, joka kulkee aivoissamme ja saa aikaan toiminnan, voi olla meidän tahtomme alaista toimintaa? Miten ihminen voisi toiminnallaan muuttaa tuon impulssin kulkua, joka reagoi fysikaalisiin ärsykkeisiin? Inkompatibilistin on hyväksyttävä tämän fysikaalisen ilmiön ja ihmismielen välinen toiminta.

Inwagen esittää näistä johtaen kaksi klassista ongelmaa inkompatibilistisen vapaan tahdon kannattajalle:
1. Mitä ihminen konkreettisesti ”lisää” siihen toiminnan tilaan, jota kutsutaan toimija-kausaliteetiksi?
2. Mikä on sen tapahtuman syy, joka saa aikaan ihmisen vapaan päätöksen tehdä jotakin? (ns. ”viimekätisyysargumentti”)
Inkompatibilisti voi vastat ensimmäiseen, että emme tiedä tarkalleen, mitä tuo ”lisäys” on, mutta emme toisaalta tiedä laajempienkaan tapahtuma-kausaliteettien (event-causation) osalta tätä seikkaa. Emme tiedä, mikä on se asia, joka saa jonkin tapahtuman vaikuttamaan seuraavaan tapahtumaan. Emme tiedä sitä sen paremmin, kuin miten yksilön toiminta voi vaikuttaa hänen sisäisiin mielen ja uskomusten tapahtumiin, jotka tuottavat toimintaa. Toiseen väitteeseen voidaan vastata, että ei ole tarvetta tietää olevansa jokaisen tapahtuman toimija, vaikka olisikin. Lisäksi on mahdollista, että yksilö on toimija-kausaation (agent-causation) lähde myös omalle vapaalle päätökselleen tehdä jotain, ja edelleen lähde tälle omalle vapaalle päätökselleen päättää tehdä jotain ja näin aina ”äärettömyyteen” asti. Hänellä on siis mahdollisuus syvään lähdevapauteen ja omien päämääriensä sekä tahtomustensa muokkaamiseen, vaikka tätä ei edes tiedostettaisi.

Libertaarisen vapaan tahdon suurin ongelma on Aku Visalan mukaan ns. ”Onnen ongelma”. Ongelma muodostuu siitä, että teot ovat jo niinkin vapaita, että niistä uhkaa tulla täysin sattumanvaraisia. Visala käyttää esimerkkinä kutakuinkin seuraavaa tilannetta: Henkilö saa kaksi työtarjousta. Molemmat ovat hänelle huipputarjouksia ja molemmat tarjoukset tuovat henkilölle ja hänen perheelleen etua ja onnea. Kuitenkin voimme ajatella, että kaikki muut seikat huomioiden, kahden työpaikan välisellä valinnalla ei vaikuta olevan mitään muuta eroa, kuin sattuma. Sattuma taasen ei ole vapaan tahdon alaista toimintaa. Se miten henkilö päättää valita työtarjouksen on siis ilmeisesti täysin vapaata, mutta jopa sattumanvaraista? Kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että molemmat vaihtoehdot ovat järkeviä henkilölle hänen valitessaan työtarjousten väliltä, juuri siksi ne eivät ehkä olisikaan pelkästään sattumanvaraisia. Robert Kane ajattelee, että ihmisellä on mahdollisuus muokata luonnettaan ja näin vaikuttaa päätöksentekoonsa tietyissä tilanteissa. Ihminen haluaa järkevästi molempia vaihtoehtoja ja on menneisyyden valinnoillaan vaikuttanut luonteeseensa niin, että valinta kääntyy järkevimpään ratkaisuun. Esimerkiksi lapsilla ei vastaavaa moraalista luonteenmuokkauksen mahdollisuutta ole ollut. (ks. Visala 2015 myös manipulaatioargumenttia ja viimekätisyysargumenttia on esitetty libertarismia vastaan).

Näkemyksessä, tai esitetyssä ”onnen ongelma” vasta-argumentissa, on kuitenkin ongelma. Mikäli hyväksymme tällaisen klassisen sattumanvaraisuuden argumentin indeterminismiä vastaan niin vaikuttaa siltä, ettei Jumalallakaan ole vapaata tahtoa. Tämä johtaa teologiseen fatalismiin, jonka mukaan kaikki asiat tapahtuvat vääjäämättä ja välttämättä. Nykyisestä maailmasta tulee loogisesti välttämätön, ainoa mahdollinen maailma. Tällainen näkemys ja onnen ongelman hyväksyminen ei siis kuulosta hyvältä ratkaisulta eikä vapaata tahtoa kumoavalta argumentilta.

Loppupäätelmä

Tekstin tarkoitus on siis olla apologia vapaalle tahdolle, eli puolustaa vapaan tahdon olemassaoloa. Vaikuttaa siltä, että ihmisellä todella on tahdonvapaus ja voimme osoittaa tämän varsin järkevästi ja perustellusti. Miten vapaa tahto sitten soveltuu yhteen aivojemme biokemian tai neuronien toiminnan kanssa on oma kysymyksensä. Itse en pidä kompatibilistisiä näkemyksiä tyydyttävinä ja koen niissä useita heikkouksia. Oman haasteensa saa kuitenkin myös libertaarinen vapaa tahto, esimerkiksi onnen ongelman muodossa. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että tämän hetken tiede ja fysikaalinen maailma, sellaisena kuin me sen tunnemme, eivät tue täysin ainakaan determinististä maailmankuvaa. Mielenkiintoista on myös se, että toimija-kausaalisuus vaatii selitykseksi usein jotakin ei-fysikaalista, jotta se voidaan selittää. Siksi keskustelu on myös lähellä ihmisyyden ja persoonan olemusta, dualismi-fysikalismi käsitteitä. Mieli, joka on immateriaalinen substanssi on hyvä selitys myös toimijan tahdon ja toiminnan vapaudelle. Onko se jotain yliluonnollista vai ei, onkin jo toinen kysymys, ja jätän dualismista keskustelun toiseen artikkeliin, joka julkaistaan aivan pian kanavallamme!

Peter Van Inwagen esittää myös kirjassaan oman kantansa vapaan tahdon ”mysteeristä”. Hän ei ole valmis luopumaan vapaan tahdon olemassaolosta. Hänelle vaikuttaa siltä, että meillä yleensä on aidosti useampi, kuin yksi vaihtoehto valittavanamme elämässä. Hän ei myöskään koe mielekkäänä ajatella, että vapaa tahto olisi vain illuusio tai evoluution tuottama selviytymisväline. Hänelle vapaan tahdon kieltäminen on mysteerin hyväksymistä, mutta toisaalta hän myöntää, että kaikki kannat sisältävät jonkin mysteerin vapaan tahdon kysymyksessä. Hän ajattelee, että valintamme joskus todella tuottavat tietyn lopputuloksen, joka vaikuttaa olevan meistä itsestämme kiinni. Hänelle tämä kanta edustaa pienempää mysteerin hyväksymistä, kuin vaihtoehtoiset näkemykset. Lisäksi on hyvä huomata, että Inwagen ajattelee, että moraalikin on illuusio, jos emme hyväksy vapaata tahtoa. Tällä on paljon käytännön merkitystä elämässä, filosofiassa ja erityisesti teologiassa.

–Tuukka Hollo

Lähteet ja kirjallisuutta

Aku Visala (2018) Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, Helsinki.

Peter Van Inwagen (2015) Metaphysics. 4th edition. Westview Press.

Alvin Plantinga (1989) God, Freedom, and Evil. Eerdmans

Richard Swinburne (2013) Mind, Brain, and Free Will. Oxford University Press.

Robert Kane (1998) The Significance of Free Will. Oxford University Press.

Robert Kane (2011) The Oxford Handbook of Free Will : Second Edition. Oxford University Press.

William Lane Craig (2000) The Only Wise God: The Compatibility of Divine Foreknowledge & Human Freedom

https://plato.stanford.edu/entries/freewill/

Visalan luento vapaasta tahdosta STI:llä

Artikkelikuva: Qimono Pixabay.com
14.11.2022

Yleinen
Leibnizin kosmologinen argumentti
Tässä artikkelissa käsittelen kosmologista argumenttia kaiken olemassaolon perusteesta. Tämä päättelyketju, johon nyt tutustumme, tunnetaan perinteisesti Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646-1716) ajatuksena, vaikkakin vastaavia argumentteja tunnetaan useita (Akvinolainen, Spinoza, Scotus jne.). Leibnizin päättelyketjun eri muotoiluja voidaankin kutsua ”leibnizlaisiksi kosmologisiksi argumenteiksi” ja ne pyrkivät selittämään, miksi mitään on olemassa? Kuten todettua kalam-argumentin kohdalla (ks. Artikkeli), kosmologiset argumentit ovat argumentti perhe, joihin tämäkin versio kuuluu. Argumentin useille eri muotoiluille syynä on se, että Leibniz muotoili oman argumentin hyvin vahvalle periaatteelle ns. ”riittävän syyn perusteelle” (Principle of Sufficient Reason/PSR). Tämä periaate on löydettävissä Leibnizin Monadologia nimisestä kirjoituksesta ja kuuluu näin: ”…Mikään asia ei voi olla todellinen tai olemassa ja mikään väite ei voi olla todenperäinen, ellei ole olemassa riittävää perustetta sille, miksi pitäisi olla näin eikä toisin…” (Leibniz 2011, 337). Tämä on kuitenkin herättänyt keskustelua siitä, voiko näin vahva periaate olla tosi? Yksi merkittävä vasta-argumentti tulee kristilliseltä filosofilta Van Inwagenilta. Hänen mukaansa Leibnizin PSR on ns. reduction ad absurdum (ks. Video aiheesta tulossa kirjastoon), eli se johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa kaikki väitelauseet ovat välttämättä tosia (A. Pruss 2011, 50). Emme tutki tässä vaiheessa Leibnizin PSR määritelmää enempää, mutta on hyvä tietää tämä alkuperäinen tausta, jotta ymmärtää argumentin myöhempiä muotoiluja ja niistä käytyä keskustelua.

Leibnizin alkuperäinen argumentti on pohjana myös argumentin tuoreimmille muotoiluille, vaikka ne eivät pitäydykkään Leibnizin tiukkaan PSR:ään. Hän kirjoittaa vuonna 1697 artikkelissaan ”Kaikkeuden perimmäisestä alkuperästä” kysyen

”Miksi olisi mitään Maailmaa sen sijaan että ei olisi mitään, ja miksi Maailma on sellainen kuin se on.”

Leibniz esittää vertauksen geometrian kirjoista seuraavasti:

”Kuvitelkaamme geometrian alkeiden kirjan olleen ikuinen ja jokaisen kappaleen kopioitu aiemmasta kappaleesta. On ilmeistä, että vaikka nykyiselle kirjalle voidaan saada syy edellisestä, josta se on kopioitu, emme kuitenkaan voi taaksepäin kulkien löytää täyttä syytä mistään lukumäärästä kirjoja, sillä aina voitaisiin ihmetellä, miksi sellaisia kirjoja oli aina ollut – miksi oli kirjoja ollenkaan, ja miksi ne kirjoitettiin tällä tavalla.”

Miksi on siis olemassa yhtään mitään? Tämä on kysymys, johon argumentti pyrkii vastaamaan.

S. Keller-Pixabay

Argumentti nykymuodossaan

Esitän seuraavaksi William Lane Craigin muotoileman päättelyketjun (Moreland & Craig 2017, 478). Päättelyketju kuuluu seuraavasti:

1. Kaiken olevaisen olemassaololle on jokin selitys, joka on joko sen oman luonteen välttämättömyys tai jokin ulkoinen syy.

2. Jos maailmankaikkeuden olemassaololle on jokin selitys, tuo selitys on Jumala.

3. Maailmankaikkeus on olemassa.

4. Siispä selitys maailmankaikkeuden olemassaololle on Jumala.

Craig esittää tässä Leibnizin päättelyn premisseinä, joiden totuutta voimme nyt tarkastella. Craig kannattaa rajoitettua riittävän syyn perustetta (R-PSR), jonka tarkoitus on välttää Leibnizin alkuperäisen periaatteen kritiikki. Tämä periaate on huomioitu premississä yksi (1), joka on muotoiltu hieman toisin, kuin Leibnizin alkuperäinen ajatus. Voit verrata niiden sisältöä ja huomata niiden välillä tiettyjä eroavaisuuksia.

Ensimmäinen premissi. Kaiken olevaisen olemassaololle on jokin selitys.

Ensimmäisen premissin kieltäjä väittää usein, että myös Jumalan olemassaololle olisi oltava jokin selitys, jos premissi olisi tosi. Toisaalta voidaan ehdottaa myös, että maailmankaikkeus olisi olemassa selittämättömästi, ilman syytä. Tässä tulee ilmi argumentin eräs keskeisin asia. On olemassa ainoastaan kahdenlaisia asioita:
- Niitä, jotka ovat olemassa välttämättä
- Niitä, jotka ovat olemassa jonkin ulkoisen syyn aiheuttamina
Välttämättä olemassa olevat asiat ovat sellaisia, joiden on mahdotonta olla olematta. Näitä voivat olla esimerkiksi numerot tai muut matemaattiset entiteetit, jotka ovat olemassa niiden luonteen välttämättömyyden vuoksi. Niiden olemassaoloa ei ole aiheuttanut mikään toinen asia. Ulkoisen syyn aiheuttamat asiat taasen ovat olemassa, koska jokin muu on aiheuttanut ne. Niiden ei välttämättä tarvitsisi olla olemassa. Ne voisivat olla siis olemattakin. Näitä kutsutaan kontingenteiksi asioiksi. Fyysiset oliot, kuten ihmiset, pöydät ja jopa galaksit kuuluvat tähän joukkoon. Jumala kuuluu sen sijaan ensimmäiseen joukkoon, eli luonteensa puolesta välttämättä olemassa oleviin asioihin. Leibniz ja Craig tarkoittavat siis, että kaiken olevaisen olemassaolon syy on joko luonteen välttämättömyys tai ulkoinen syy. Jumala ei siis tarvitse ulkoista selitystä olemassaololleen, sillä syy on oman luonteensa välttämättömyydessä. Tämä vastaa ensimmäiseen väitteeseen, jonka mukaan Jumalakin tarvitsisi syyn olemassaololleen. Skeptikkokin myöntää, että mikäli Jumala on olemassa, Hän on juuri tällainen olento, joka ei tarvitse itselleen aiheuttajaa.

Pixabay

Maailmankaikkeus ilman syytä?

Entä voisiko maailmankaikkeus olla olemassa ilman syytä? Kuvittele, että kävelet metsässä ja näet maassa läpikuultavan kirkkaan pallon. Ihmettelet todennäköisesti, mistä se on siihen tullut? Ystäväsi sanoisi, että ”Se nyt vain on siinä selittämättömästi olemassa!” Tyytyisitkö tämänlaiseen vastaukseen? Voisiko pallo olla metsässä ilman mitään syytä, selittämättömästi? Sama ajatus pätee myös skeptikon esittämään väitteeseen, jonka mukaan maailmankaikkeus on olemassa selittämättömästi. Tästä voidaan esittää erilaisia vastaväitteitä ja pyrkiä näkemään maailmankaikkeus poikkeuksena tässä säännössä, esimerkiksi sen koon, rakenteen tai varhaisemman asiantilan vuoksi, mutta se ei vielä kumoa premissiä. Kysymys selityksen tarpeesta jää voimaan. Mikäli maailmankaikkeutta pyritään selittämään aikaisemmalla asiantilalla se tarkoittaisi sitä, että olematon ja ajaton voisi saada aikaan jotakin. Näin päädymme jo kalam-argumentista tuttuun ongelmaan, jonka mukaan olemattomuus ei voi olla minkään selitys. Ateisti olettaa, että maailmankaikkeus on kaikki mitä on olemassa ja näin ollen tekee lausumattoman olettamuksen, jonka mukaan Jumalaakaan ei ole olemassa. Tämä on kehäpäätelmä (Craig 2012, 66). Leibniz esitti, että tämä ”aikaisempi” asiantila on Jumala ja se toimii vastauksena ensimmäiseen premissiin.

Toinen premissi. Jos maailmankaikkeuden olemassaololle on jokin selitys, tuo selitys on Jumala.

Craigin mukaan ateistin vastalause toiseen premissiin voidaan nähdä näin:

A. ”Jos ateismi on totta, maailmankaikkeuden olemassaololle ei ole selitystä.”

Hänen mukaansa tämä on loogisesti sama asia kuin;

B. ”Jos maailmankaikkeuden olemassaololle on selitys, ateismi ei ole totta”.

Väite B. on käytännössä sama asia, kuin premissi kaksi (2). Mikäli olemassaololle on syy, niin silloin ateismi ei ole totta ja Jumala on olemassa! Ateisti väitti siis yleensä ensimmäisen (1) premissin kohdalla yksinkertaisesti, että maailmankaikkeudelle ei ole syytä. Craigin mukaan näin väittäessään, hän epäsuorasti siis myöntää premissin kaksi (2) todeksi, mikäli maailmankaikkeudelle on syy. Näinhän argumentti osoittaa, syy on olemassa, joten ateismi ei voi olla totta!

Premissi kaksi (2) myös edellyttää, että kosmoksen alkusyy on jotakin universumin aineellisen todellisuuden ulkopuolista. Kuten aikaisemmin huomasimme, tällaisia välttämättömiä asioita on vain kahdenlaisia, joko abstraktit oliot kuten numerot tai aineeton mieli. Alkusyyn on kuitenkin voitava saada aikaan asioita, eli oltava kausaalisessa suhteessa maailmankaikkeuteen. Numeraalit tai abstraktit oliot eivät käy tähän tehtävään. Siis alkusyyn on oltava persoonallinen Mieli, Jumala.

Tähän asti olemme ajatelleet ateistin vastalauseena olevan sen, että maailmankaikkeudelle ei ole syytä. On kuitenkin mahdollista, että hän väittäisi, että premissin yksi (1) mukaan alkusyy on mahdollinen, mutta tuo alkusyy on se, että maailmankaikkeus on välttämättömiin asioihin kuuluva asia. Tätä vastaväitettä ei Craigin mukaan juuri kukaan kuitenkaan kannata. Syy lienee mielestäni melko selvä ja intuitiivisestikin hankala puolustaa. Ei vaikuta siltä, että tähdet tai planeetat olisivat välttämättä olemassa olevia, eikä näytä olevan mitään hyvää syytä uskoa, että Universumi olisi poikkeus tähän sääntöön. Näinhän tieteellinen tutkimuskin osoittaa. Oli aika, kun maailmankaikkeus oli tiheä piste, joka ei sisältänyt näitä asioita. Myöskään aineen itsessään ei voida katsoa olevan olemassa välttämättä, edes sen pienimmässä yksikössään. Alkeishiukkaset, joista maailmankaikkeus muodostuu ovat yhtä lailla säännönalaisia. Mikäli maailmankaikkeutemme alkeishiukkaset olisivat eri tavalla muotoutuneet, emme enää voisi puhua tästä samasta universumistamme vaan jostakin aivan eri maailmankaikkeudesta.

Pixabay

Premissit kolme ja neljä

Premissi kolme (3) vaikuttaa itsestään selvältä eikä kukaan terve ihminen edes pyri sitä kieltämään. Huomamme, että puolustettuamme premissiä 1 ja 2 vakuuttavasti, voimme todeta: (1)”Kaiken olevaisen olemassaololle on jokin selitys” ja (3) ”maailmankaikkeus on olemassa” ja tästä seuraa (4) ”maailmankaikkeuden olemassaololle on selitys, joka on Jumala.” Maailmankaikkeuden syyn on oltava aineeton, paikan ja ajan ulkopuolinen Mieli.

Lopuksi

Leibnizin kosmologisen argumentin suhteen keskustelu liikkuu Leibnizin ”riittävän perusteen periaatteen” ympärillä sekä toisaalta sen väitteen ympärillä, onko maailmankaikkeudella olemassa ylipäätään syytä? Kuitenkin Rajoitetusti muotoiltu PSR jättää pois sen alkuperäisen heikon kohdan, jonka mukaan riittävän perusteen on selitettävä myös miksi asia ei ole toisin, kuin se on (esim. Blake McAllister). Se ei myöskään koske kaikkia väittämiä, vaan rajoittuu olemassa oleviin asioihin. Leibnizin ajatustyön tulos elää argumentissa vahvana. ”Miksi mitään on olemassa?” Leibniz kysyi ja ajatteli, että vastaus täytyy löytyä luomakunnan ulkopuolelta, Jumalasta, joka on kaiken muun olevan syy.

Mitä sinä ajattelet Leibnizin argumentista ja hänen johtopäätöksestään?

-Tuukka Hollo

Kuten kosmologisille argumenteille on tyypillistä, myös muut ajattelijat ovat esittäneet niistä omia muotoilujaan. Myös Tuomas Akvinolainen kysyi kolmannessa todistuksessaan samaan tapaan kaiken perimmäistä syytä ja ajatteli, että kaikki ei voi olla kontingenttia, sillä muutoin olisi ollut aika, jolloin ei ollut mitään. Ja mitään ei olisi koskaan syntynytkään ilman kausaalisesti vaikuttavaa voimaa. Siis on oltava jotakin perimmäistä, mikä ei ole kontingenttia (esim. John Hickin teos Uskonnonfilosofia esittelee Akvinolaisen viisi tietä). Akvinolaisen päättely kuitenkin on Aristoteleen potentiaalisuuteen ja aktuaalisuuteen liittyvää pohdintaa, eikä näin rinnastu nyt käsittelyssä olevaan argumenttiin.

Alexander Pruss (2009) The Blackwell Companion to Natural Theology

Gottfried Wilhelm Leibniz, Alkuperäisteokset suomentanut Aho, Jylhämö etc. Toim. Aho ja Roinila, Gaudeamus; Helsinki 2011.

J.P. Moreland & W.L. Craig (2017) Philosophical foundations for a Christian worldview

W.L. Craig (2012) Valveilla- Uskon perusteltu puolustaminen. Alkuperäisteos: In Guard

Blake McAllister https://lib.bsu.edu/beneficencepress/stance/2010_spring/principleofsufficientreasonandfreewill.pdf

Craigin ajatuksia PSR-kysymykseen: https://www.biola.edu/blogs/good-book-blog/2016/is-the-universe-an-object-and-does-it-matter
13.11.2022

Yleinen
Kenelle todistamisen taakka kuuluu?

”Burden of proof” eli todistustaakka on käsite, jota käytetään monesti ateismin ja teismin välisessä keskustelussa. Sillä tarkoitetaan käytännössä sitä, että jonkin tietoväittämän esittäjällä tulisi olla perusteita väitteensä tueksi. Klassinen argumentoinnin ”kikka” on heittää tämä taakka omilta harteilta toisen harteille ja näin katsoa, kestääkö vastapuoli sen kuormaa.

Onko oikein heittää tämä taakka teistin harteita koettelemaan?

Jotta ylipäätään tätä taakkaa voidaan harteille sovitella, niin vaaditaan väite, jonka vuoksi tuo taakka tulisi ottaa. Tämä tarkoittaa sitä, että esitetään jokin uskomus, jonka perusteita kuten rationaalisuutta ja oikeutusta voidaan arvioida. Voimme kutsua tätä tiedolliseksi totuusväittämäksi. Väitteeksi tai uskomukseksi, jolla on jokin tietoa kantava arvo ja sen oikeutus täytyisi perustella. Väitän, että tiedän jotakin ja minulta vaaditaan perusteluja sille.

Teisti voi esittää tietoväitteen, jonka mukaan tietää Jumalan olevan olemassa. Hän voi perustella uskomuksen eri tavoin ja osoittaa sen oikeutuksen. Hän voi vedota erilaisiin filosofisiin argumentteihin, uskonnolliseen kokemukseen tai uskoa Jumalaan voidaan käsitellä esimerkiksi tietoteorian avulla.

Tietoteorian avulla teisti voi osoittaa, että uskonnollinen uskomus ei edes tarvitse tuekseen erityisiä argumentteja. Yksi tapa on esittää ensin jokin ns. normatiivisen tietoteorian malli. Tämä tarkoittaa jotakin teoriaa, jolla katsotaan tiedon ja oikeutuksen syntyvän. Esimerkiksi uskomus voidaan katsoa perususkomukseksi, joka ei vaadi muuta evidenssiä. Tai voidaan ajatella, että uskomus on oikeutettu, kun se on muodostunut luotettavan prosessin lopputuloksena (reliabilismi). Tai voidaan ajatella, että uskomus on oikeutettu, mikäli sille ei ole kumoavaa vastaväitettä (esim. fenomenaalinen konservatismi). Malleja on monia. Näistä normatiivisista teorioista teisti voi valita parhaaksi katsomansa ja soveltaa sitä sitten uskonnolliseen tietoon. (Tämä on eräänlainen reformoidun epistemologian sovellus, josta lisää myöhemmin). Yhtä kaikki teisti esittää, että uskoo Jumalaan ja myös perustelee uskomuksensa, kuka milläkin tavalla.

Ateisti voi pyrkiä väistämään tätä todistamisen taakkaa kokonaan. Mikäli lausutaan, että ”Jumala ei ole olemassa” on kyseessä uskomus, jonka oikeutusta voidaan nyt arvioida samalla tavalla, kuin teistinkin uskomusta. Moni ateisti saattaakin nykyisin kiertää todistamisen taakan määrittelemällä sanan ”ateismi” uudelleen. Hän näkee, että ateismi onkin itseasiassa keskustelun lähtökohta ja sitä ei tarvitse tai edes pysty perustelemaan sen enempää. Ajatellaan, että ateismin merkitys käsitteenä on vain ”uskon puutetta Jumalan olemassaoloon” se ei ole positiivinen tietoväittämä. Sanan merkitys olisi siis a-teisti, eli ”ei-teisti”. Näin muotoiltuna ei tehdäkään mitään totuusväittämää, joka vaatisi perusteita. Tässä on kuitenkin ongelma. Termi muuttuu käytännössä merkityksettömäksi keskustelun kannalta. Se ei enää ota kantaa Jumalan olemassaoloon, vaan ainoastaan siihen, mitä Jumalasta voidaan tietää. Toinen ongelma on, että tällaista termiä voidaan nyt soveltaa hyvin laajasti erilaisiin entiteetteihin. Ei ole periaatteessa mitään ongelmaa sanoa, että kissa, puu tai auto olisi ateisti, sillä kaikilta näiltä puuttuu määritelmän mukaan usko Jumalaan. Lisäksi, jos nyt näin määriteltynä ateisti kuitenkin haluaisi lausua jotain Jumalan olemassaolosta, hän joutuisi sittenkin tekemään totuusväittämän. Tällöin keskustelu alkaisi alusta. Asia ei siis ole loppuun käsitelty, se on siirretty kauemmaksi.

Miksi niin helposti ajatellaan, että todistamisen taakka on teistillä? Kyse voi olla siitä, että katsotaan ateismin olevan neutraali kanta tieteen ja tutkimuksen suhteen. Niin sanottu metodologinen naturalismi pyrkii selittämään kaikki tapahtumat luonnonmukaisin selityksin. Koska teismin katsotaan sisältävän jotain supernaturalistista, se halutaan rajata pois jo etukäteen. Tämä ei ole kuitenkaan neutraali kanta. Se olettaa jo etukäteen, että ateismi on tosi ja Jumalaa ei ole olemassa. Mikäli Jumala on olemassa, ei ole syytä poissulkea etukäteen ns. ”luonnonvastaisia” tapahtumia. On hyvä huomata, että metafyysiset, transsendentit tai supernaturalistiset tekijät eivät myöskään ehdottomasti edellytä teismin totuutta. Sitäkään ei oleteta etukäteen. Rehellinen totuuden etsijä on valmis päättelemällä päätymään parhaaseen selitykseen, vaikka se rikkoisikin aikaisemmin luonnollisina pidettyjä raja-aitoja.

Kenelle todistamisen taakka kuuluu? Vastata voisi monella tavalla, mutta yksi vaihtoehto on ajatella, että taakka on sillä, joka esittää jonkinlaisen tietoväitteen. Mikäli ateisti haluaa sanoa, ettei löydä todisteita Jumalan olemassaolon puolesta, eikä näin ollen voi uskoa tällaisen olennon olevan olemassa, niin tämä on täysin hyväksyttävää! Taakkaa ei silloin ole. Sen sijaan, jos hän haluaa väittää, että Jumalaa ei ole olemassakaan, niin tilanne muuttuu toiseksi.

-Tuukka Hollo

Kuva:Pixabay

Voit myös kuunnella podcast-jakson aiheeseen liittyen: Ateismi, mitä se on?

12.11.2022

Yleinen
Kirjaesittely ”Kolmiyhteinen Jumala”

Saimme teologian maisteri Pasi Turusen uuden kirjan Kolmiyhteinen Jumala (Kuva ja Sana, 2020) esittelyyn Apologia.fi -sivustolle. Pyysimme kirjaa luettavaksi ja esiteltäväksi tarkoituksella, koska olemme itse kiinnostuneita kolminaisuusopin sisällöstä ja siihen liittyvästä keskustelusta. On mielenkiintoista, että eräs kristinuskon keskeisin opinkappale on monesti ”rivikristitylle” hyvin hankala aihe (jos sellaista ihmisryhmää on olemassakaan Jumalan edessä). Toisaalta on todettava, että aihe on yhtä hankala myös oppineille kristityille ja filosofeille! Suomeksi sanoen, hyvää opetusta kolminaisuusopista on kovin hankala löytää. Eräs pastori kerran totesikin: ”Jehovan todistajat osaavat kolminaisuusopin paremmin, kuin monet seurakunnan kristityt, vaikka eivät sitä edes allekirjoita!” Vaikeana aiheena kolminaisuus ei siis ole apologiankaan kannalta vähäpätöinen. Kristinusko seisoo sen varassa. Vaikeana aiheena tunnetun kolminaisuuden käsittelyyn voi suhtautua niin, että ensin pyrkii löytämään kristinuskon ja Raamatun asettamat rajat, joiden sisällä kolminaisuutta käsittelee. Näin aihe ei muodostu liian hankalaksi. Se, miten kolminaisuus muotoillaan filosofisesti jonkinlaiseen ”nykymuotoon” voidaan ottaa toisena kysymyksenä ja jatkoaskeleena, kunhan ääriviivat ja historia on ensin hallussa. Tähän tarpeeseen Turusen kirja on oivallinen julkaisu ja työkalu kolminaisuusoppiin tutustumiseksi tai sen kertaamiseksi.

Kirjan tavoite

Pasi Turunen on teologian maisteri sekä Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja. Turunen on käsitellyt aikaisemminkin kristinuskon ja Jeesuksen olemukseen liittyviä aiheita kirjoissaan (esimerkiksi teokset Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa, Jumalan Sana ja Uskon puolesta). Pasi Turunen asettaa kirjansa kohdeyleisöksi kaikki tavalliset kristityt ja raamatunlukijat. Kirjassa ei käytetä vaikeaselkoista terminologiaa liikaa, vaan keskitytään olennaisiin käsitteisiin. Hankalia käsitteitä ja alkukielen sanoja avataan ymmärrettävästi. Kolminaisuusoppiin liittyy aina joitain olennaisia kreikan ja latinan sanoja, mutta niiden merkitys käy esille selkeästi. Kirja on siis helppolukuinen ja ymmärrettävä esitys aiheeseen.

Sana ”kolminaisuusoppi”

En aio tässä esittelyssä paljastaa liikaa kirjan sisällöstä, sillä kirja sisältää monia mielenkiintoisia kysymyksiä ja yksityiskohtia, joihin on hyvä perehtyä itsenäisesti. Muutamia poimintoja nostan kuitenkin esiin.

Miksi Raamattu ei esimerkiksi sisällä sanaa ”kolminaisuusoppi” ja onko se tällöin epäraamatullinen? Turunen esittääkin, että ensisijaista on se, mitä Raamattu opettaa, ei se millä sanoilla opetus tapahtuu tai milloin sanat on otettu käyttöön. Kolminaisuus sanana vakiintuu käyttöön 100-200-lukujen aikana. Kirjassa kuitenkin osoitetaan vakuuttavasti, että trinitaarinen usko on ollut kristinuskon ytimessä jo ennen tätä. Eikä kolminaisuusoppi syyllisty triteismiin, eli kolmen jumalan käsitykseen.

Ääriviivat

Kuten mainitsin alussa, on hyvä antaa kolminaisuusopille ääriviivat, joiden sisällä Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä puhutaan. Turunen antaa tällaiset ääriviivat eri uskontunnustusten avulla:

Kristillisen raamatullisen uskon mukaan on vain

Yksi ainoa Jumala, joka on ikuisesti ollut olemassa

Kolmessa eri persoonassa: Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Ei ole kolmea Jumalaa, vaan yksi.

Jumala ei ole yksi persoona, vaan kolme.

Näiden ääriviivojen mukaan on hyvä rakentaa kolmiyhteistä kristillistä uskoa.

Persoona ja olemus

Kirjassa erotetaan tarkasti persoonan ja olemuksen ero. Varhainen kolminaisuusopillinen kiista nousikin juuri kristologisen kiistan pohjalta. Siitä kysymyksestä, miten Jeesus omisti Jumalan persoonat itsessään. Kirjan selkeä vahvuusalue on vahva Raamattuun nojautuminen. Jeesuksen Jumaluutta esitellään kymmenien olennaisten Raamatun jakeiden avulla. Nämä ovat tärkeitä, sillä niiden tuntemista kysytään, kun esimerkiksi keskustellaan Jehovan todistajien kanssa tai halutaan ymmärtää Raamattua paremmin. Jeesuksen Jumaluutta kartoitetaan myös hänen tekojensa merkityksen kautta sekä Hänestä käytettävien nimien merkityksen avulla. Vanhan testamentin yhteys kristologiaan ja kolminaisuuteen sekä Uuden testamentin kirjoittajien käsitykset aiheesta käyvät vakuuttavasti ilmi. Eräs mielenkiintoisimmista havainnoista oli synoptisten evankeliumien vertailu keskenään erään tietyn jakeen kohdalla. En paljasta jakeen sisältöä enempää, mutta kolminaisuuden ja evankeliumien vertailu nosti esiin mielenkiintoisen havainnon siitä, miten eri evankelistat Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen nimiä käyttivät. Havainto oli Turusellekin ilmeisesti aivan uusi ja ajatuksia herättävä!

Harhaopit ja uskontunnustukset

Kirjassa esitetään kattavasti kolminaisuusopin historiallinen kehitys. Toinen tärkeä asia, kolminaisuuden rajojen hahmottamisen lisäksi, on harhaopit. Harhaoppeja on varhaisen kirkon aikana noussut useita ja niiden sisältöä esitellään tiiviisti olennaisilta osin. Adoptionismi, modalismi, subordinationismi sekä areiolaisuus tulevat lukijalle tutuiksi. Hyvänä lisänä oli vielä näiden harhaoppien nykytilan esittely. Myös patristiselle kirjallisuudelle varhaiskristillisyydessä oli annettu hyvin tilaa. On tärkeää ymmärtää, kuinka kirkkoisät opettivat ja miksi kolminaisuusopin kehitys on ollut niin vaiheikasta. Juuri kirkkoisien ajatusten pohjalta on helppo hahmottaa Nikean vuonna 325 jKr. pidetyn kirkolliskokouksen merkitys. Kiistat areiolaisten ja muiden harhaoppien kanssa johtivat siihen, että oppia jouduttiin muotoilemaan väärien tulkintojen hylkäämiseksi. Varhaisen uskonsäännön (regula fidei) ja uskontunnustusten yhteys trinitaariseen kristinuskoon osoitetaan myös näiden historiallisten lähteiden nojalla. Kirja sivuaakin osittain kirkkohistoriaa, eksegetiikka, dogmatiikkaa ja uskonnonfilosofiaa, mikä on varmasti monille lukijoille mielenkiintoinen sekoitus teologiaa.

Pohdintaa kolminaisuudesta

Suurimpana plussana voitaneen huomioida se, että Turunen on huomioinut kirjassa kaikkien kolminaisuutta kuvaavien analogioiden heikkouden. Tämä on harvinaista, kun halutaan opettaa kolminaisuudesta. Usein on mielekästä esittää kolminaisuudesta jokin esimerkki, jolla kolminaisuuden sisältöä valaistaan. Valitettavasti kuitenkin kaikki analogiat tahtovat sortua jonkinlaisen harhaopin alle. Jääpalat, apilanlehdet tai perhesuhteisiin liittyvät vertaukset eivät tahdo istua ongelmitta kolminaisuusopin sisältöön. Turunen esitteleekin tyypillisimmät vertaukset ja niiden ongelmat, mikä on kirjan ehdoton ansio. Näin lukijakin ymmärtää kielemme rajat ja ei sorru vahingossa harhaoppisiin tulkintoihin.

Erään mielenkiintoisen yksityiskohdan haluan vielä kirjasta nostaa esiin. Seikka koskee kreikankielistä sanaa ”homoousios” eli ”samaa olemusta oleva” ja tämän vastaavaa adjektiivia ”homoiousios”, joka tarkoittaa ”samanlaista olemusta olevaa”. Areiolaiset olisivat hyväksyneet jälkimmäisen, mutta eivät ensimmäistä. Niinpä koko kirkon kolminaisuusoppi olikin kiinni yhdestä i-kirjaimesta! Areiolaisille ei olisi kelvannut se, että Jeesus on yhtä olemusta Isän kanssa, mutta samankaltaista olemusta – se olisi vielä kelvannut.

Kirja antaa yksinkertaisen katsauksen kolminaisuusopin historiaan ja toimii raamatunlukijan käsikirjana kolminaisuuteen. Se tukeutuu erityisen vahvasti Raamattuun ja kuvailee olennaiset asiat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen raamatullisista suhteista. Harhaoppien tunnistaminen antaa käsityksen siitä, mitä ei tule ajatella. Eri uskontunnustusten vaiheet ohjaavat oikealle kristilliselle tielle opin suhteen. Mitään uutta filosofista muotoilua kirjassa ei esitetä, eikä se ota kantaa uudempiin kolminaisuusopin esityksiin, joita uskonnonfilosofiassa on käsitelty. Myöskään kristologian osalta esimerkiksi kaksiluonto-oppiin ja sen vaiheisiin tai eri käsityksiin ei liian syvästi mennä, vaan keskustelu pysyy olennaisilta osin kolminaisuuden ja Raamatun ympärillä, jonka kautta myös kristologiaa käsitellään. Kirjan sisältö tulisi olla mielestäni pääpiirteissään hallussa vähintään seurakuntien opetustehtävissä toimivilla. Lisäksi kolminaisuuden ymmärtäminen voi avata uusia hengellisiä ja käytännöllisiä ulottuvuuksia jokaisen kristityn omaan Jumalasuhteeseen.

11.11.2022

Yleinen
Mere Christianity

Ihmisten tietoisuuteen on viime vuosina noussut useita merkittäviä kristinuskon apologeettoja, eli kristinuskon totuusväittämien puolesta puhuvia henkilöitä. Suurta näkyvyyttä ovat saaneet tunnetut akateemikot kuten: Filosofian tohtorit William Lane Craig, Alvin Plantinga, Oxfordin yliopiston matematiikan emeritus professori John Lennox ja Jeesuksen ylösnousemukseen perehtynyt teologi Gary Habermas. Lisäksi kentällä on useita vähemmän akateemisesti painottuneita uskon puolustajia, joista tunnetuin lienee Frank Turek.

Edellä mainittujen apologeettojen työlle on annettava suuri tunnustus. Pohtiessamme, kuka on kaikkien aikojen tunnetuin apologi, emme voi antaa titteliä kenellekään jo esitellylle kristitylle. Tämä kunnia kuuluu kiistatta tunnetulle fantasiakirjailijalle ja Oxfordin kirjallisuustieteen professorille C. S. Lewisille. Lewisin nimi useimmiten yhdistetään kirjasarja Narniaan, josta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tehty kolme täyspitkää elokuvaa. Kuitenkin tämän epätavallisen kristityn myydyin ja luetuin kirja ei ole mikään Narniasta kertova teos, vaan kirja joka Suomeksi kulkee nimellä ”Tätä on kristinusko”. (ks. kirja-arvio esim täällä.)

Kirja perustuu Lewisin puhumille radio-ohjelmille, jotka BBC toivoi Lewisiä puhumaan sekularisoituvalle sodan jälkeiselle Isolle-Britanialle. Englanniksi kirja kulkee nimellä ”Mere Christianity”, joka voidaan karkeasti Suomentaa ilmaisuilla ”paljas kristinusko” tai ”pelkkä kristinusko.” Kirja on Lewisin tunnetuin ja se on johtanut lukemattomat ihmiset kristinuskoon julkaisemisensa jälkeen, joka tapahtui vuonna 1952.

Pyrkimyksemme ei ole tarkastella kirjan esittämiä ajatuksia, vaan Lewisin kirjassa käyttämään termiä mere christianity (pelkkä kristinusko), josta teos lopulta sai nimensä.

Pelkästä kristinuskosta pelkkään kristittyyn

Tätä on kristinusko -kirja oli suunnattu isolle yleisölle luettavaksi, eikä ainoastaan kristittyjen hartauskirjaksi. Tämän johdosta Lewis halusi löytää tavan käyttää sanaa kristitty, joka olisi yksinkertainen sekä riittävä, koska lukijakunta koostuisi monenlaisten maailmankuvan omaavien ihmisten laajasta kirjosta. Hän ei halunnut antaa sanalle kristitty uutta määritelmää, vaan puhua kristitystä yleisellä tasolla, koska ajatukset joita hän aikoisi esittää, eivät koskeneet ainoastaan niitä joilla oli ”sisäinen uskon vakaumus.”

Tarkalleen sanottuna Lewisin hahmottama ajatus oli seuraava: pelkkä kristinusko pitää sisällään kaikki ne uskomukset, jotka kaikki kristityt kaikkina aikoina ovat vahvistaneet. Tällaisia uskomuksia olivat pääasiassa opinkohdan, jotka esiintyvät historiallisissa uskontunnustuksissa, kuten: Nikean uskontunnustuksessa sekä Apostolisessa uskontunnustuksessa. Nämä ovat kaikkien kristittyjen vahvistamia, kaikkina aikoina.

Lewisille oli erityisen tärkeää tehdä selväksi, että pelkkä kristitty on henkilö, joka tiedollisella tasolla vahvistaa edellä mainitut kristinuskon opetukset, vaikka hänen sydämensä ei olisi lähellä ”Kristuksen Henkeä.” Tällä ilmaisulla hän viittasi ajatukseen, että toiset ihmiset ovat sydämensä pohjasta kristittyjä, eivätkä vahvista vain älyllisellä tasolla kristinuskon opetuksia. Kuitenkin, jos sana kristitty hänen kirjansa kontekstissa rajoitettaisiin vain niihin, jotka ovat lähellä Kristuksen Henkeä, niin se ei tekisi oikeutta niille väitteille, joilla hän pyrki puolustamaan kristinuskon keskeisimpiä perustotuuksia. Käsitteitä, jotka ovat yhteisiä esimerkiksi niin metodisteille, kuin Roomalais -katolilaisillekin. Lisäksi mikäli kristityt määriteltäisiin apologian piirissä vain sellaisiksi, jotka ovat ”sydämen kristittyjä”, niin emme voisi olla koskaan varmoja, kenen uskoa nämä väitteet todella puolustaisivat, koska emme voi nähdä kenenkään sydämen todellista tilaa Jumalan edessä. Käsitteen oli oltava tarpeeksi yleisluontoinen, jotta se kattaisi ne, jotka sanovat uskovansa kristinuskon perusopetuksiin, mutta samalla tarpeeksi suppea, että henkilöt jotka eivät vahvistaneet kristinuskon perusväitteitä, mutta kuuluivat johonkin kristilliseen seurakuntaan, eivät lukeutuisi kyseiseen ”kristittyjen”-joukkoon.

Raamatusta Lewis nostaa esille tilanteen, jossa Antiokiassa ensimmäistä kertaa opetuslapsia alettiin kutsua kristityiksi. Nämä opetuslapset olivat niitä, jotka hyväksyivät apostolien opetukset. Lewisin mukaan tässä kohden ei eroteltu niitä, jotka sisäisesti hyötyivät opetuksista enemmän tai olivat todellisesti pudistettuja ja hengellisiä toisiin nähden, jotka eivät olleet yhtä tyydyttävällä tasolla. Lewisin ainoa tavoite oli käyttää sanaa vain siten, että se olisi kaikille ymmärrettävä. On paljon yksinkertaisempaa sanoa, että Ihminen joka hyväksyy kristilliset opinkappaleet, mutta ei elä niiden mukaan, on huono kristitty eikä ei-kristitty.

Lewisin kirjassaan tarjoama ajatus on se, että pelkkää kristinuskoa ovat siis ne opetukset, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille kaikkina aikoina, ja paljas kristitty on henkilö, joka vähintään älyllisellä tasolla vahvistaa nämä uskomukset.

Mallia tunnetusta apologeetasta

Apologia.fi haluaa puolustaa ja tutkailla kristinuskoa juuri tästä Lewisin näkökulmasta käsin. Termi on riittävän selkeä sekä rajattu, toimiakseen hyvänä lähtökohtana tarkastella kristinuskon totuusväittämien luotettavuutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Apologia.fi -tiimi itse ajattelisi, että sielun pelastukseen nähden olisi riittävää, että henkilö vahvistaisi vain älyllisellä tasolla kristinuskon perustotuudet. Tämä ei myöskään tarkoita, että Apologia.fi -tiimi ei näkisi merkittävää tarvetta ajoittain keskustella kristinuskon keskeisistä kysymyksistä, sekä sisäisen uskonvakaumuksen tärkeydestä. Emme halua väittää, että taivaaseen pääsyyn riittää vain määrättyjen uskomusten tunnustaminen älyllisellä tasolla, mutta pyrimme jättämään tämän kysymyksen yleisemmin kristillisen seurakunnan opetuksen tuntemisen ja vastaanottamisen varaan. Suosittelemme mielellämme kaikille lukijoille ja kuuntelijoille erilaisia kristillisiä seurakuntia, jotka varmasti auttavat selvyyteen pelastuskysymyksissä. Mikäli tämä asia on tai tulee sydänmellesi, niin otathan yhteyttä Apologia.fi -tiimiin yksityisviestillä sähköpostitse tai sosiaalisen median kautta!

-Mikke Tiainen

10.11.2022

Yleinen
Mitä on uskonnollisten uskomusten evidenssi?

Voiko meillä olla perusteita Jumalan olemassaolosta tai uskonnollista tietoa ylipäätään? Miksi meillä tulisi olla evidenssiä uskomustemme tukena? Mitä tuollainen evidenssi ylipäätään voi olla?

Tässä artikkelissa käsitellään uskonnollisen tiedon oikeuttamista evidenssin perusteella. Karkeasti uskonnollisen tiedon oikeuttamisessa voidaan lähteä liikkeelle kahteen jaetusta tieto-opillisesta päälinjasta: internalismista ja eksternalismista. Näiden sisälle lukeutuu uskonnollisen tiedon kannalta monia erilaisia oikeuttamisen, eli tiedon rationaalisuutta arvioivia, teorioita. Nämä tiedon rationalisuuden mallit voidaan edelleen jakaa, erityisesti uskonnollisen tiedon osalta, evidentialismiin ja sen vastakohtaan fideismiin. Lisäksi on esimerkiksi perususkomuksiin nojaavia näkemyksiä, kuten reformoitu epistemologia, joka voidaan sovittaa sekä internalismin, että eksternalismin teorioihin. Fideismissä ajatellaan yleistäen, että uskonnollisia uskomuksia ei tule arvioida lainkaan järjen avulla. Uskonnollinen tieto on ikäänkuin omassa luokassaan ja saavutettavissa vain ”uskomalla se todeksi”.

Avaan hieman kahta päälinjaa. Internalisti ajattelee, että uskomus voi olla oikeutettu (rationaalinen), jos sen oikeutus on subjektille introspektiivisesti havaittavissa. Toisin sanoen, ihmisellä täytyy olla tieto siitä, miksi hänen uskomuksensa on oikeutettu ja hänen täytyy itse olla tietoinen tämän oikeutuksen perusteista. Evidentialisti, joka vaatii uskomuksille todisteita, jotta niitä voidaan pitää rationaalisina, asettuu tämän luokan alle. Usko Jumalaan on oikeutettu, jos sen tueksi on esittää riittävät perusteet evidenssin muodossa.

Eksternalisti taasen ajattelee, että uskomus voidaan oikeuttaa ilman ihmisen tietoisuutta siitä, mikä uskomuksen tekee rationaaliseksi. Uskomus voi olla muodostunut esimerkiksi luotettavan tiedonmuodostusprosessin kautta, jolloin siihen voidaan luottaa, vaikka ihminen itse ei tätä luotettavaa prosessia osaisi tarkasti kuvailla (reliabilismi). Oikeutus tapahtuu siis ihmisen tietoisuuden ulkopuolella ja siitä nimi ”eksternalismi”.

Olemme käsitelleet aikaisemmin reformoitua epistemologiaa, joka on foundationalistinen malli. Siinä uskomus oikeutetaan perususkomuksien kautta. Klassisesti tämä on nähty eksternalistisen luokan mallina (reliabilismi/proper functionalism). Se on tosin mahdollista asettaa myös evidentiaaliseen teoriaan. Koskapa olemme käsitelleet reformoitua epistemologiaa, jossa oikeutus voidaan nähdä ilman evidenssiä, tässä artikkelissa en käsittele sitä, tulisiko uskonnollisen uskomuksen olla perustettu todisteille vai ei. Molempia näkemyksiä on tasaisesti kritisoitu, enkä ota kantaa tähän debattiin enempää. Otan sen sijaan annettuna sen haasteen, että uskomus tulisi olla perustettu todisteille, eli evidenssille. Mitä silloin vaaditaan, kun vaaditaan evidenssiä uskonnollisista uskomuksista?

Evidentialismin teesi

Evidentialismi voidaan muotoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla:

S uskoo, että p perustaen sen evidenssille E hetkenä t vain, jos S voi olla tietoinen, että hänellä on E introspektiivisesti hetkenä t.^[1]

Tai sitten hieman hauskemmin W.K. Cliffordin kuuluisan lausahduksen mukaisesti: ”it is wrong always, everywhere, and for anyone to believe anything upon insufficient evidence”. On siis oltava evidenssiä hallussa sillä hetkellä, kun uskomuksen rationaalisuutta arvioidaan, muutoin tuo uskomus ei ole rationaalinen.

Mitä evidenssiä meillä voi olla Jumalasta? Jumala voidaan määritellä ensinnäkin monella tavalla, mutta eräs tapa on Swinburnen näkemys, joka asettaa Jumalalle seuraavia attribuutteja: 1. Persoonallinen olento 2. Kaikkivoipa 3. Kaikkitietävä 4. Täydellisen vapaa 5. Ikuinen (ja ainainen) 6. Kaikkialla läsnäoleva 7. Ruumiiton 8. Täydellisen hyvä.^[2]

Meillä tulisi olla siis todisteita olennosta, joka on näkymätön ja ikuinen, mutta kuitenkin persoona? Kuulostaa länsimaisen ihmisen ajatteluun ongelmalliselta. Ongelma on siinä, että ajatteluamme monesti sotkee tieteellinen näkökulma, joten ajattelemme evidenssin myös aina tieteellisen mikroskoopin kautta. Yksi historiallisesti vaikuttava tekijä on esimerkiksi looginen-positivismi. Se asetti käännettävyysteesiksi kutsutun vaatimuksen 1900-luvun alussa. Sen mukaan kaiken todellisuutta kuvaavan tiedon tulisi aina olla käännettävissä aistihavainnon kielelle, eli empiirisille käsitteille. Tällöin kuitenkin rajaamme tiedon ja todellisuuden liian kapeaksi. On nimittäin olemassa asioita, joita emme voi (luonnon)tieteen menetelmin havaita. Havaintomme, introspektio, reflektio, muistikuvat, kieli tai aikomukset ovat esimerkkejä, joita esimerkiksi Mikael Stenmark on kirjassaan tieteisuskon ongelmista nostanut esiin.^[3] Lisäisin tähän yksinkertaistuksena apologia työssämmekin esiin nostettuja tiedonlajeja, kuten tieto Jumalasta, moraali- tai esteettisistä arvostelmista, oman tai muiden mielien olemassaolosta, matemaattisten totuuksien ja lakien sovellettavuudesta todellisuuteen, ulkoisen maailman olemassaolosta tai, kirsikkana kakun päällä, tieteen itsensä totuutta ei voida osoittaa tieteellä itsellään.

Vaikka et allekirjoittaisi kaikkia esittämiäni kohtia, niin ”you got the point” on olemassa asioita, joita en saa mikroskoopin alle. Lääkärille voin kertoa, että polvessani on kova kipu, mutta paras todiste siitä voisi olla jokin hermoratakuva tai vastaava mallinnus. On mahdollista, että noissa kuvissa ei näy mitään vikaa ja silti minulla on kipukokemus oikeasti olemassa. Meillä ei oikeastaan voisi olla mitään tietoa (ainakaan tieteellistä), jollemme olettaisi, että voimme luottaa aisteihimme ja saavuttaa tietoa ympäröivästä todellisuudesta. Havainto otetaan täysin annetusti.

Mitä on evidenssi?

Mitä evidenssi sitten on? Kyse on siitä, miten tiedon rajaamme. Syyllistymme kategoriseen virhepäätelmään, jos vaadimme Jumalasta empiiristä havaintoa. Se ei silti tarkoita, että Jumalaa ei ole olemassa. Mikäli katsomme evidentialismin asettamaa haastetta tai teesiä, niin meidän täytyy pystyä vastaamaan siihen antamalla evidenssiä, joka täyttää sen määritelmät. Evidenssistä on esitetty useita erilaisia kriteereitä. Olennaista on se, että evidenssillä on potentiaalia tehdä uskomuksesta rationaalista tai epärationaalista.^[4] Lyhyesti kuvattuna evidenssi on informaatiota, joka on relevanttia P:n totuuden tai epätotuuden suhteen.^[5] Lisäksi usein hyväksytään, että evidenssin täytyy olla subjektilla ”hallussa”, eli hänen täytyy mentaalisesti omata tuo evidenssi. Muutenhan evidenssi ei olisi mitenkään relevanttia yksilön uskomukselle, jos hän ei jotenkin sitä käsittäisi ja omistaisi mielessään. Evidenssi on siis jotain tällaista:

Luotettavaa informaatiota, joka on relevanttia p:n totuuden tai epätotuuden suhteen ja jonka subjekti mentaalisesti omaa.

Evidenssin määritelmästä on paljon tulkintoja. Olennaista on jälleen se, että ymmärrämme evidenssin niin, että sillä on mahdollisuus koskea koko todellisuutta, eikä vain jotain todellisuuden osaa, kuten materiaalisia asioita. Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että oikeutus ja siten evidenssi on suhteessa subjektiin itseensä. Evidenssi, joka on minulle relevanttia, ei ehkä ole sitä sinulle. Sinulla ei välttämättä edes ole mahdollisuutta saavuttaa samaa evidenssiä, kuin minulla on. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli haluan olla Jumalaan uskomisen suhteen rationaalinen ja oikeutettu se ei ole sama asia kuin se, että vakuuttaisin jonkun toisen ihmisen Jumalan olemassaolosta. Vakuuttuminen on psykologinen ja evidenssin sekä oikeutuksen kannalta toisenlainen prosessi, eikä se vaikuta minun uskomukseni oikeutukseen.

Onko meillä sitten evidenssiä?

Onkin tärkeää ymmärtää, mihin keskustelussa uskonnollisen tiedon mahdollisuudesta pyritään ja mihin vasta-argumentit on kohdistettu. Uskomuksen rationaalisuutta ja oikeutusta arvioitaessa evidenssin tehtävä ei ole osoittaa, että jokin asia olisi esimerkiksi 100% varmaa. Sellaista ei toisaalta edellytetä edes tieteellisiltä hypoteeseilta. On myös mahdollista käsitteellisesti erotella tieteellinen julkinen todistusaineisto ja oikeutusta tuottava evidenssi. Evidenssin merkitys voi toisaalta olla myös todennäköisyyteen perustuva. Silloin sen tarkoitus on nostaa tai laskea jonkin asian todennäköisyyttä. Kuitenkin puhuttaessa yksinkertaisesti siitä, onko uskonnollinen uskomus oikeutettu ja rationaalinen, ei evidenssin tehtävänä ole todistaa hypoteesiä vaan oikeuttaa uskomus. Nämä voivat toki toimia yhdessä.

Evidenssinä voi toimia lähtökohtaisesti hyvin laaja kirjo informaatiota tuottavia asioita:

Filosofiset argumentit ja loogiset päättelyt Jumalan olemassaolosta, induktiivinen tai abduktiivinen historiallinen todistusaineisto, itsestään selvät totuudet (a priori), metafyysiset periaatteet, empiiriset havainnot (erilaiset erityistieteiden teismin rationaalisuutta tukevat havainnot), aistihavainnot ja perususkomukset tai vielä esimerkiksi kokemukset, joita on monesti pidetty evidenssinä uskonnollisista asioista. Lisäksi perususkomuksista voidaan johtaa evidenssiä. Silloin on kyse eräänlaisesta reformoidun epistemologian evidentialismiin sovelletusta mallista (fenomenaalinen konservatismi), jossa havainto ja perususkomus tuottaa näyttämiskokemuksen ja sitä kautta propositionaalista evidenssiä.

Meillä on siis joka tapauksessa mahdollisuus esittää monenlaista informaatiota, joka on relevanttia uskomuksen suhteen, eli evidenssiä. Mikäli sinulta siis kysytään ”todisteita” epärationaaliselle uskomukselle Jumalan olemassaoloon, voit esittää kohteliaan vasta-argumentin ja pyytää tarkentamaan, mitä tällä tarkoitetaan? Voit myös esittää evidenssiä, jota sivustollammekin on käsitelty ja todeta, että evidenssiä on kyllä paljon, joten uskomuksen syyttäminen epärationaaliseksi tarkoittaa melkoisen todistamisen taakan ottamista harteille.

-Tuukka Hollo

^[1] Moon 2012, 309 ”S believes that p on the basis of evidence E at t only if S can become aware that he has E by way of introspection at t”

^[2] Swinburne 1997, 16-27

^[3] Stenmark 2016

^[4] Tucker 2019

^[5] Mittag https://iep.utm.edu/evidenti/

Kirjallisuutta:

Conee Earl & Feldman Richard (2008) Evidence. Teoksessa Epistemology: New Essays. Toim. Quentin Smith. Oxford Scholarship Online.

Chris Tucker (2019) Experience as Evidence. In Maria Lasonen-Aarnio & Clayton M. Littlejohn (eds.), The Routledge Handbook of the Philosophy of Evidence.

Andrew Moon (2012) Knowing Without Evidence. Mind, Vol. 121. University of Missouri

Swinburne Richard (1997) Tuntematon tekijä alkuperäisteos Is there a God? 1996 käännös Tytti Träff. Kirjapaja, Helsinki.

Stenmark Mikael (2016) Tiedeusko ja todellisuuden rajat alkuperäisteos Scientism – Science, ethics and religion 2001. Käännös Kirsi Nisula. Kirjapaja, Helsinki.

Mittag Daniel https://iep.utm.edu/evidenti/

Artikkelikuva: Pixabay/Tumisu

9.11.2022

Yleinen
Moraaliargumentti Jumalan olemassaolon puolesta
Moraali puhuu Jumalan olemassaolon puolesta ainakin kahdella eri tavalla. Tässä artikkelissa tutkittavalla tavalla, eli moraaliarvojen kautta, sekä mentaalisten mielentilojen olemassaolon kautta (dualismi). Tässä artikkelissa keskityn ensimmäiseen näistä, eli moraalin ja Jumalan olemassaolon suhteeseen. Käytän artikkelissa päälähteinä etiikan osalta Russ Shafer-Landaun (2012) teosta sekä William Lane Craigin teoksia itse moraaliargumentin osalta. Argumentti on lopulta hyvin yksinkertainen ja se perustuu objektiivisen moraalin olemassaoloon. Etiikka on kuitenkin laaja-alainen aihe ja erilaiset vaihtoehtoiset mallit moraalin perustaksi tekevät kysymyksestä laajemman, miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa. Moraali on myös aiheena jokaista ihmistä koskeva ja siihen liittyy monien tieteenalojen sovellutuksia, siksi argumenttia on koitettu kiertää, muotoilla ja vastustaa useilla eri tavoilla. Alkuun esitän lyhyen katsauksen etiikasta yleisesti niiltä osin, kun se liittyy käsiteltävään aiheeseen. Tekstin lopussa on avainsanaluettelo, johon on koottuna artikkelin keskeiset aihesanat helpottamaan termien ymmärrettävyyttä. Ei ole kuitenkaan itse argumentin kannalta olennaista ymmärtää jokaisen esiin nousevan termin syvempää merkitystä.

Kuvassa on esitetty aiheen kannalta keskeinen etiikan rakenne:

Metaetiikka

Metaetiikka käsittelee etiikan eri alueiden taustaoletuksia. Siinä tutkitaan esimerkiksi sitä, onko moraalia lainkaan olemassa? Onko moraali objektiivista vai subjektiivista? Yksi keskeinen asia aiheemme kannalta on erotella moraalin olemassaolo (ontologisesti) ja se miten voimme tietää (epistemologisesti eli ”tieto-opillisesti”) jonkin asian olevan hyvää tai pahaa? Argumentin kannalta tärkeää on, miten ylipäätään on mahdollista, että moraalisia objektiivisia arvoja ja velvollisuuksia on olemassa (siis ontologisesti). Tiedolliseen puoleen taasen liittyy esimerkiksi se, miten voimme tietää näiden arvojen vaatimuksen elämässämme? Keskeiset metaeettiset kannat ovat esimerkiksi seuraavanlaisia:

– Nihilismi, jonka mukaan moraalisia arvoja ei ole lainkaan.

– Relativismi, jonka mukaan moraalista voidaan kyllä puhua tosi väittäminä, mutta nuo väittämät ovat joko kulttuuri- tai yksilösidonnaisia (kulttuurirelativismi, subjektivismi).

– Objektivismi, jonka mukaan moraaliset ominaisuudet ovat ihmisestä riippumattomia ominaisuuksia, kuten hyvä tai paha. Tähän objektiivisuuteen argumentti Jumalan olemassaolon puolesta tarttuu.

Normatiivinen etiikka

Normatiivinen etiikka tutkii tiettyjä sääntöjä, joita ihmisen tulisi noudattaa. Näitä teorioita on liuta erilaisia esimerkiksi velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka. Normatiivisen etiikan alaan kuuluvat myös esimerkiksi jumalallisen ilmoituksen teoria ja luonnonoikeus, joita kristinuskossa on perinteisesti pidetty moraalin tiedollisen puolen lähteinä. Tähän voidaan lukea vaikkapa Raamatun kymmenen käskyä. Normatiivisessa etiikassa pohditaan sitä, mitä eettisiä ja moraalisia sääntöjä ihmisen tulisi noudattaa? Jumalan antamia käskyjä vai kenties maksimoida hyvä, joka tietystä teosta aiheutuu?

Kun siis tarkastelemme objektiivisten moraaliarvojen perusteita, on hyvä ymmärtää, että ensin täytyy tutkia ylipäätään objektiivisen moraalin mahdollisuutta ja oikeutusta. Vasta sitten siirrymme esimerkiksi tutkimaan sitä, miten voimme tietää, mitä Jumala meiltä haluaa tai ei halua. Tämä kysymys ei ole lainkaan välttämätön, kun puhutaan moraalin suhteesta Jumalan olemassaoloon. Näistä kysymyksistä voidaan nimittäin joskus kiistellä, mutta on hyvä huomata, että se on keskustelu, johon ei tarvitse tässä puuttua. Myöskään ei ole tarvetta ottaa kantaa moraaliarvojen absoluuttisuuteen. Absoluuttinen moraaliarvo liittyy moraaliarvojen velvoittavuuteen ja siihen voivatko ne joskus esimerkiksi kumoutua toisen arvon ollessa ristiriitainen (Shafer-Landau 2012, 321 Prima-facie-duty jne.). Tämäkään kysymys ei ole tarpeellinen argumentin toimivuuden kannalta. Keep it simple!

Kristinusko ja moraali

Klassisen teismin ja kristinuskon mukaan moraaliarvot ovat kiinni Jumalan olemassaolossa, ilman Jumalaa ei voi olla olemassa objektiivisia moraaliarvoja tai velvollisuuksia. Moraaliarvot ovat ominaisuuksia, kuten onko jokin hyvää tai pahaa. Moraalivelvollisuudet taasen ovat niitä tekijöitä, jotka sisältävät jonkin velvollisuuden esimerkiksi; onko jokin teko oikein tai väärin? Ihminen tietää hyvän ja pahan siksi, että Jumala on hyvä ja toimii moraalin mittatikkuna. Toisaalta ihminen tuntee hyvän ja pahan luonnostaan, juuri Jumalan olemassaolon vuoksi. Ilman Jumalaa tämä velvoittavuus on haettava jostain muualta ja on hankalaa nähdä moraalia objektiivisena, ihmisen mielipiteistä riippumattomana asiana, jos Jumalaa ei ole moraalin ”mittatikkuna”. Vaihtoehtona voidaan ajatella, että moraali on evoluution ja ”sosiobiologian” tuote, joka palvelee ihmislajin selviytymistä. (Moreland & Craig 2017, 502) Tämä ei kuitenkaan vastaa siihen, miten moraali voisi olla objektiivista ja ihmisestä riippumatonta. On mahdollista muotoilla lakeja tai sääntöjä ja elää niiden mukaan hyvää elämää, mutta se ei vastaa kysymykseen moraalin ontologisesta luonteesta, ihmisestä riippumattomana käsitteenä. Esimerkiksi raiskaus tai murhaaminen olisi voinut kehittyä sallituksi toiminnaksi, jos se parhaiten palvelisi ihmisen kehitysaskelia. Siinä ei itsessään tekona olisi mitään objektiivisesti väärää. Tämä puhuu kuitenkin yleensä ymmärrystämme vastaan. Tietyt teot ovat aina väärin huolimatta ihmisten mielipiteistä, aikakaudesta tai kulttuurista. Juutalaisten joukkomurha oli väärin, vaikka sen toteuttajat itse ajattelivatkin toimivansa oikein. Kysymys ei ole mielipiteestä. Kansakunnat voivat moraalisesti kehittyä tai olla pimennossa objektiivisen moraalin vaatimuksista, mutta itse teko ei muuta oikeutustaan ihmisen vajavuuden perusteella. Emme itse asiassa voisi tänäkään päivänä arvioida toisen kulttuurin tai ihmisen toimintaa, jos tälle ei olisi objektiivista mittaa, jonka perusteella näin tekisimme. Kaikki olisi tai voisi olla sallittua, riippuen mielipiteistä ja keskinäisistä sopimuksistamme.

Ateistille moraalinen realismi ja objektiivisuus vain on, ilman selitystä. Ateisti voi pyrkiä näkemään objektiiviset moraaliarvot lakeina muiden lakien joukossa. Aivan, kuten fysiikanlait, logiikka tai genetiikka noudattavat lainalaisuuksia, ateisti voi ajatella moraalin olevan samankaltainen ”laki”. (Shafer-Landau 2012, 328-330). Totta on se, että molemmat lait, niin moraalilait kun luonnonlaitkin ovat objektiivisia siinä mielessä, että voimme sanoa ihmisen ”löytäneen” ne vähitellen. Kuitenkin on tehtävä ero kuvailevan ja velvoittavan lain välillä. Luonnonlailla ei ole velvoittavaa merkitystä. Moraaliarvostelma vaatii velvoittavuutta ollakseen moraalisesti merkityksellinen. Luonnonlait ovat siltä osin vain kuvailevia. Tätä ateistin ei tietenkään tarvitse hyväksyä, mutta mielestäni se on epälooginen kanta ja lukija voi itse pohtia sellaisen väitteen toimivuutta.

Miksi toimia moraalin mukaisesti?

Ilman Jumalaa meillä on toinenkin ongelma. Ongelma on se, että vaikka olisikin objektiivinen moraali ilman Jumalaa, niin miksi se sitoo minua? Kuka sen asettaa minua velvoittavaksi? Toinen ihminen, minä itse tai yhteisö se ei voi olla, koska silloin se ei ole enää objektiivista vaan subjektiivista tai relativistista. Mikäli moraaliarvot objektiivisesti olisivat olemassa ilman Jumalaa, niin ihmisen kehitys olisi kuin sattumalta juuri niiden mukaista (esim. moraali platonismi, jossa moraaliarvot ovat näkymättömässä todellisuudessa olemassa, kuten numerot tai väritkin). Ensin olisi ollut moraaliarvot ilman Jumalaa, siis hyvyys ja pahuus ja kaikki muut moraaliarvot ja ihminen sattui kasvamaan ja kehittymään sellaiseksi, että nuo moraaliarvot ovat juuri meihin sopivat (Moreland & Craig 2017, 502-503).

Relativisti saattaa joskus sotkeutua myös omaan nilkkaansa väittäessään omaa kantaansa ainoaksi, objektiiviseksi, totuudeksi. Hän sanoo ”Mielestäni ei ole olemassa yhtä totuutta vaan moraaliarvot ovat relativistisia ja riippuvat monista eri tekijöistä. Tämä nyt vain on ainoa totuus!” Näin sanoessaan relativisti siis väittää, että hänen mielipiteensä on ainoa objektiivinen totuus, vaikka juuri oli pyrkinyt osoittamaan, että mitään yhtä totuutta ei ole?!

Joskus esitetään väite siitä, että moraali on vain sosiobiologinen evoluution tulos ja me vain olemme kehittyneet löytämään nämä moraaliarvot. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, että meillä ei voisi olla tietoa tai oikeutusta uskoa objektiivisiin moraaliarvoihin tai niitä ei lainkaan olisi olemassa. Tätä voidaan kutsua geneettiseksi virhepäätelmäksi. Se, miten olemme tulleet tietoisiksi jostain näkemyksistä ei kumoa niiden paikkansapitävyyttä.

Nyt olemme käsitelleet argumentin alustuksen melko kattavasti ja nostaneet jo esiin ongelmia, joita vasta-argumentit koskevat. Oikeastaan jäljelle ei jää, kuin argumentin muotoilu loogisesti premissein, sillä koko argumentti on jo itse asiassa esitetty!

Kuva: Pexels

Moraaliargumentti

Esitän nyt moraaliargumentin William Lane Craigin muotoilemana versiona ja muutamia seikkoja sen premisseistä käydystä keskustelusta:
1. Jos Jumalaa ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia ei ole olemassa.
2. Objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia on olemassa.
3. Siksi Jumala on olemassa.
Premissi yksi: ”Jos Jumalaa ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia ei ole olemassa.”

Ensimmäinen premissi edellyttää Jumalaa kahdella tavalla; moraalisten arvojen sekä velvollisuuksien perustana. Craig esittää, että yleensä ateisti kannattaa naturalistista maailmankuvaa, jossa olemassa olevia asioita ovat vain tieteellisin teorioin kuvatut kohteet. Kuitenkin on selvää, että tiede ei voi asettaa moraalinormeja, vaan on neutraalia Jumalan olemassaolon suhteen. Monesti ajatellaan nimittäin virheellisesti, että tiede olettaa ettei Jumalaa ole, mutta tämähän ei ole neutraali kanta vaan virheellinen esioletus. Tämä johtaakin siihen, että naturalistisessa maailmankuvassa moraalisia arvoja ei voi olla olemassa muuten, kuin ihmisen kuvitelmana. Ateistisesti ajateltuna ihmisen arvo on vain evoluution, biologian ja sosiaalisuhteiden tuotos. Ihmisen arvo ei näin ollen poikkea muista eliökunnan lajeista, koska olisi perusteetonta pitää ihmistä toista lajia arvokkaampana. Sama ongelma on moraaliarvojen kanssa. Mikäli ei ole Jumalaa, niin ei ole syytä ajatella, että meillä on moraalisia velvoitteitakaan. Eläin voi tappaa toisen eläimen, mutta sitä ei kutsuta murhaksi, koska eläimellä ei ole moraalista vastuuta teostaan. Samalla tavalla kävisi ihmiselle ilman Jumalaa ja velvoittavaa moraalia.

Vaikka toinen ihminen voi tuomita tekoni tai jokin käyttäytymisnormisto voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle, se ei vielä riitä osoittamaan, että teko olisi objektiivisesti väärin. Emme voi myöskään asettaa ihmisen menestymistä ja kehitystä mittariksi, sillä sekin tekisi moraalista mielivaltaista. Craig korostaa tämän premissin kohdalla erityisesti sitä, että usko Jumalaan ei ole välttämätöntä objektiivisen moraalin kannalta, mutta Jumalan olemassaolo on. Voit siis tunnistaa objektiiviset moraaliarvot ilman uskoa Jumalaan, mutta niiden perimmäinen olemassaolo on kiinni siitä, että Jumala on olemassa. Ihminen ei ole itsestään paha, vaikka ei usko henkilökohtaisesti Jumalaan eikä näin ollen tunne objektiivisen moraalin perustaa. Hän voi elää mainiota ja hyvää elämää ilman uskoa Jumalaan. Onhan moni ei-uskova ihminen todella sydämellinen ja hyvä. Tämä ei kuitenkaan poista objektiivisen moraalin olemassaoloa Jumalan olemuksesta riippuvana.

Euthyfronin dilemma on klassinen vastaväite tähän premissiin. Voi hyvin olla että, et löydä etiikan oppikirjasta vastausta tähän väitteeseen. En sitä itsekään ole löytänyt kurssikirjoista. On mielenkiintoista, miksi näin on, vaikka vastaus on tuttu ja yksinkertainen? Myös Craig kirjoittaa, että Cambridge Companion to Atheism (2007) -kirjassa tätä vastausta ei ole haluttu esittää, vaikka ratkaisu on yleisesti tunnettu. Dilemma on jo Platonin esittämä ja lyhyesti kaksi osainen.:

Tekeekö jonkin asian hyväksi se, että Jumala tahtoo niin? Vai tahtooko Jumala jotakin asiaa, koska se on hyvää?

Mikäli asian tekee hyväksi Jumalan määräys, niin voisiko Jumala määrätä, että raiskaus on hyvää? Sehän olisi mielivaltaista. Mikäli taas Jumala tahtoo jotakin asiaa, koska se on jo ensin hyvää, niin Jumalalle jääkin vain tiedonvälittäjän rooli ja moraaliarvot ovat hänestä riippumattomia. Ratkaisu on yksinkertaisesti se, että kysymykset on asetettu väärän käsityksen perusteella. Jumala tahtoo jotain, koska Hän itse on hyvä. Jumalan tekee toisaalta hyväksi se, että Hän on ylistyksen arvoinen kaikessa toiminnassaan (näin esim. Swinburne, 291 Coherence of Theism). Jumala ei voi tahtoa raiskauksen olevan hyvää, koska se on vastoin Hänen luontoaan. Se olisi sama asia, kuin naimisissa oleva poikamies tai neliön mallinen ympyrä, loogisesti mahdotonta.

Premissi kaksi: ”Objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia on olemassa.”

On yleensä yleisesti hyväksyttyä, että tietyt asiat, kuten lapsen hyväksikäyttö tai toisen ihmisen tavaroiden varastaminen on väärin. Moraalinen relativismi on kanta, jonka mukaan näin ei ole. Se arvioi tekojen moraalista arvoa, joko kulttuurikeskeisesti tai subjektiivisesti yksilön kannalta. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että edellä mainitut teot voisivat olla jonkun ihmisen tai kulttuurin mielestä moraalisesti sallittuja asioita! Ne eivät ole tällöin objektiivisesti jokaista ihmistä sitovia samojen asiantilojen vallitessa. Premissin yksi ja kaksi välillä saattaakin käynnistyä erikoinen edestakaisin liike, kun niitä alkaa kiistämään ja pyörittämään. Relativismi vaikuttaa moniarvoiselta ja suvaitsevaiselta kannalta, joten premissi 1 vaikuttaa houkuttelevalta. Kuitenkin edellä mainittu ongelma relativistin kompastumisesta omaan nilkkaansa johtaa siihen, että hän joutuu myöntämään, että relativismi on ainoa oikea kanta ja näin ollen siis hyväksymään objektiiviset moraaliarvot. Silloin hän allekirjoittaakin premissin 2! Toisaalta vaikuttaa perin intuitiiviselta, että jotkin asiat ovat todella väärin, sanottiinpa mitä tahansa. Tämä johtaa objektiivisuuden hyväksymiseen, mutta samalla ongelmiin, jos Jumalaa ei ole olemassa. Argumentti onkin varsin tehokas juuri sen vuoksi, että se koskettaa jokaista ihmistä jollakin tavalla. Onko ainoa syy argumentin kieltämiselle tunnepohjainen ateismi?

-Tuukka Hollo

AVAINSANAT
- Dualismi = Katsoo ihmisen koostuvan aineettomasta ja aineellisesta osasta (sielu ja ruumis).
- Metaetiikka = Etiikan ala, jossa pohditaan eettisiä väittämiä, käsitteitä ja niiden perusteita.
- Normatiivinen etiikka = Etiikan ala, joka tutkii eettisiä normeja ja teorioita.
- Objektiivinen moraaliarvo = Ihmisestä riippumaton moraaliarvo.
- Subjektiivinen moraaliarvo = Ihmisen mielipiteestä riippuva moraaliarvo.
- Ontologia = ”Oppi-olevasta” (Onko moraaliarvostelmia ylipäätään olemassa?)
- Epistemologia = ”tieto-oppi” (Miten moraalista voidaan tietää mitään?)
- Absoluuttinen moraaliarvo = Aina voimassa oleva arvo, joka ei koskaan kumoudu jne.
- Nihilismi = Moraaliarvoja ei ole.
- Kulttuurirelativismi = Moraaliarvot ovat riippuvaisia kulloisestakin kulttuurista ja niiden sopimuksista jne.
- Velvollisuusetiikka = Ihmisen tekojen moraalista oikeutusta arvioidaan jonkin periaatteen tai velvollisuuden perusteella.
- Seurausetiikka = Ihmisen tekojen moraalista oikeutusta arvioidaan tekojen seurausten perusteella.
- Hyve-etiikka = Ihmisen tekojen moraalista oikeutusta arvioidaan ihmisen hyveiden tai jonkin toisen ihmisen esimerkillisten hyveominaisuuksien perusteella.
- Jumalallisen ilmoituksen teoria = Jumala ilmoittaa tahtonsa esimerkiksi käskyinä.
- Luonnonoikeus = Moraalinen velvoittavuus voidaan tuntea ilman erityistä sopimusta, esimerkiksi Jumalan asettamana tai muuten luonnollisena oikeutena ja velvoituksena.
- Moraaliarvot = Hyvä tai paha.
- Moraalivelvollisuudet = Oikein tai väärin.
Kirjallisuus

Russ Shafer-Landau (2012) The Fundamentals of Ethics, Oxford University Press.

Richard Swinburne (1993) Coherence of Theism

W.L. Craig (2012) Valveilla- Uskon perusteltu puolustaminen. Alkuperäisteos: In Guard

J.P. Moreland & W.L. Craig (2017) Philosophical foundations for a Christian worldview.

Populaarimmin kristillisestä kulmasta asiaa käsittelee esim.

J. Budziszewski (2011) suomennetussa teoksessa Tätä emme voi olla tie
8.11.2022

Yleinen