Artikkelit

Ontologinen argumentti
Tässä artikkelissa käsitellään ontologinen todistus Jumalan olemassaolon puolesta. Käsittelen ensin argumentin historiaa, sen varhaisen muotoilijan Anselm Canterburylaisen (1033/1034-1109) työn kautta. Sen jälkeen esittelen argumentin nykytilaa ja keskustelua, jota sen ympärillä on käyty.

Anselm Canterburylainen ja Proslogion

Anselm Canterburylaisen Proslogion – Ymmärrystä etsivä usko (kirjoitettu vuosina 1077-1078) on kuin valtava rukous, jota lukiessaan ihminen sukeltaa Anselmin sielunelämän ja ymmärryksen syövereihin. Canterburylaista pidetään skolastiikaksi kutsutun oppijärjestelmän perustajana. Teoksen ensimmäinen kappale on hengellinen rukous, jossa näkyy jano löytää Jumala. Se on mielen herättelyä kohti syvempää Jumalan tuntemista järjen ja ymmärryksen kautta.

Toisessa kappaleessa Proslogion astuu syvemmälle kohti Jumalan ymmärtämistä. Anselm osoittaa, että se mitä ihminen mielessään kuvittelee ei ole suurin mahdollinen olemassa oleva, jos se ei ole myös oikeasti olemassa. Se mikä on suurinta mahdollista, mitä suurempaa ei voida ajatella, on olemassa sekä ymmärryksessä, että todellisuudessa. Tässä on ontologinen perusta välttämättä olemassa olevalle ja suurimmalle oliolle, joka voidaan kuvitella ja joka näin ollen on myös välttämättä olemassa.

Koko teoksen merkittävin anti perustuu pohjimmiltaan tälle Jumalan ymmärtämisen määritelmälle. Ihminen, joka voi kuvitella Jumalan, joutuu Anselmin mukaan, myöntämään myös Jumalan olemassaolon, vaikka ei sitä sydämessään uskoisi. Hän sanookin, että on kaksi tapaa ajatella asioita. Ensimmäinen tapa on vain sanoa asiaa kuvaava sana ja toinen tapa on se, kun asia myös ymmärretään.^[1] Hän vetoaa näin ihmisen järkeen ja toteaa, että mikäli ihminen vain lausuu jonkin kuvaavan sanan hän voi ajatella, että Jumalaa ei ole. Sen sijaan, jos ihminen myös ymmärtää lausumansa sanan ”Jumala” hän ei voi sanoa, ettei Jumalaa olisi olemassa. Näin hän toteaa, että vain ymmärtämätön ihminen voi kieltää Jumalan olemassaolon!

Luku kolme onkin Anselmin teoksen ontologisen argumentin toinen ydin. Tosin tällä nimellä hänen päättely tunnetaan vasta nykypäivänä. Kiteytän ontologisen argumentin Anselmin teoksen kolmannesta luvusta omin sanoin:

”On pakko olla olemassa se, jota suurempaa ei voida ajatella, sillä muuten se ei olisi se, jota suurempaa ei voida ajatella.”^[2]

Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kätkee sisäänsä paljon filosofiaa ja teologiaa. Olennaista on se, että Jumala on sellainen olio, jolle voidaan lausua maksimaalisia ominaisuuksia, kuten kaikkein suurin tai kaikkein paras. Tämä on yksinkertainen historiallinen tausta ontologisen argumentin synnylle.

Anselm
Kuva Wikimedia Commons. Public domain.

Mitä on suurin mahdollinen?

Mitä sitten on tuo jokin suurin mahdollinen, josta Anselm puhuu? Esimerkiksi pizzalle ei tällaista objektiivista määritelmää voida antaa, sillä kukaan ei voi määrittää missä menee raja pepperonin määrässä, jolloin pizza on kaikkein suurin ja kaikkein paras. Jumalasta voimme ontologisessa mielessä lausua tällaisen attribuutin ja se toimiikin näin ollen vain sellaisille aineettomille olioille, joilla voi olla maksimaalisia ominaisuuksia. David Bentley Hart kritisoi ontologista argumenttia. Hänen mukaansa, argumentti voidaan kääntää myös koskemaan maailmaa, jossa Jumalaa ei ole.^[3] Hän haluaa nähdä ennemminkin niin, että Jumala on ensimmäinen alkusyy (first cause). Hän ei allekirjoita myöhempien filosofien, kuten Descartesin ja Plantingan ontologisia argumentteja, vaan pitää niitä tästä syystä epäonnistuneena. Näin pääsemmekin punnitsemaan argumentin haasteita ja syitä sille, miksi se ei ole kaikkia ajattelijoita vakuuttanut.

Ontologinen argumentti ja sen haasteet

Ontologisesta argumentista on kirjoitettu tähän päivään mennessä valtavasti erilaisia muotoiluja, jotka muodostavat ison argumenttiperheen. Omia muotoilujaan ovat esittäneet Esimerkiksi Leibniz, Descartes, Spinoza, Hegel, Plantinga ja Gödel.

Esitän Peter Van Inwagenin ajattelun pohjalta nykyistä ontologisen argumentin muotoilua.[4] Anselm esitti teoksessaan Proslogion ensimmäisen mallin ontologisesta ”argumentista”. Tosin, kuten edellä huomasimme, Anselmilla argumentti oli moniosainen ja ei niin formaali, kuin nykyiset muotoilut antavat helposti ymmärtää. Lisäksi eri kommentaattorit ovat tulkinneet häntä monin tavoin, joten Anselmin ajattelu on jalostunut jo pitkälle hänen ajoistaan.

Ontologisen argumentin tekee mielenkiintoiseksi se, että se on ainoa a priori -argumentti. Tämän takia Immanuel Kant koki sen ainoana todistuksena, johon hän edes tarkemmin otti kantaa ja antoi argumentille sen nykyisen nimen. A priori argumentti ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon jo käsitteellisesti ennen havaintoa ja oli siksi myös Kantin filosofiassa, ainakin teoriassa, mahdollista nähdä ihmisen ajatusten tavoitettavissa. Tosin Kant ei hyväksynyt argumenttia ja tulemme siihen kohta. Ontologiset sekä kosmologiset todistukset pyrkivät vastaamaan kysymykseen, miksi on olemassa mitään?

Nykyisin tunnetuimmat modaaliontologiset argumentit ovat Plantingan mallista johdettuja (The Nature of Necessity 1974, 214). Plantinga nimesi argumenttinsa ”Voittavaksi Modaali Versioksi” ja oman tulkintansa siitä ovat antaneet esimerkiksi Robert E. Maydole, Graham Oppy ja William Lane Craig. Craigin rekonstruktio on seuraava[5]:
1. On mahdollista, että maksimaalisen suuri olento on olemassa.
2. Mikäli on mahdollista, että maksimaalisen suuri olento on olemassa, niin maksimaalisen suuri olento on olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa.
3. Mikäli maksimaalisen suuri olento on olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa, se on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa
4. Mikäli maksimaalisen suuri olento on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa, se on olemassa aktuaalisessa maailmassa
5. Mikäli maksimaalisen suuri olento on olemassa aktuaalisessa maailmassa, maksimaalisen suuri olento on olemassa
Siksi,

6. Maksimaalisen suuri olento on olemassa
- Yksinkertaistaen: Mikäli on mahdollista, että on olemassa olento, joka on maksimaalisen suuri, niin tuo olento on olemassa.
Mahdollisuuden ja välttämättömyyden implikaatio tulee modaalilogiikan kielestä, jota kutsutaan nimellä S5. Kuitenkaan ”heikomman” modaalikielen valitseminen kumoajaksi argumentille ei ole ollut argumentin keskeinen haaste. Argumentin haaste ja hienous piilee juuri metafyysisen mahdollisuuden käsitteessä, joka löytyy ensimmäisestä premissistä. Todistus kulkee yksinkertaistaen niin, että ensin osoitetaan, mikä on täydellinen olento. Täydellisyys sisältäisi kaikki täydelliset ”omni”-attribuutit, kuten kaikkitietävyys, hyvyys tai kaikkivoipaisuus. Täydelliselle olennolle katsotaan hyveeksi myös olemassa oleminen.

Onko olemassa oleminen ominaisuus?

Ensimmäinen kiistakapula nouseekin siitä, onko ”olemassa oleminen” lainkaan ominaisuus? Kant hylkää tällaisen olemisen predikaattina. Kant ajattelee, että ennemminkin listaamme tiettyjä ominaisuuksia ja nuo ominaisuudet ovat olemassa. Siispä oleminen itse ei kuulu listalle, vaan kuvastaa tätä listaa ominaisuuksista, jotka ovat olemassa. Kuitenkin välttämätön oleminen (necessary existence) on yleisesti filosofien keskuudessa hyväksytty ominaisuudeksi. Näin osoittaa myös Van Inwagen. Välttämättä olemassa oleminen on siis ominaisuus, jota ei ole kaikella olevaisella ja se tuntuisi lisäävän tällöin selkeästi jotain olennon ominaisuuksiin. Tämä Kantin kritiikki, jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus, onkin usein ensimmäinen yritys kumota argumentti.

Tämän kritiikin lisäksi on esitetty huoli siitä, että esitetyt attribuutit edellyttävät jo jotain olemassa olevaa sekä huoli siitä, että oleminen olisi vain ad hoc käsite joillekin vartavasten valituille olennoille, kuten Jumalalle.[6] Lisäksi voidaan ajatella, että oleminen ei ole oikea ominaisuus, jos sen edellyttämää olentoa ei jo lähtökohtaisesti ole olemassa. Esimerkiksi joulupukki voi ”olla olemassa”, mutta tuo oleminen ei ole oikeaa, koska – noh– joulupukki ei ole olemassa.[7] Tällöin olemiselle voidaan antaa ikään kuin erilaisia merkityksiä kielessä. Kysymys on myös siitä, voiko ei-olemassa olevalla entiteetillä olla ominaisuuksia, mutta se on jo aiheen ulkopuolella. Olennaista on kuitenkin tehdä ero välttämättömän olemisen ja pelkän olemassaolon välille. Oleminen voidaan näin erottaa ”pelkästä sanasta” tai ad hoc -väitteestä. Kysymys kuuluukin seuraavaksi, onko tuollainen välttämätön oleminen sitten mahdollista?

Modaalilogiikka avuksi mahdollisuuden käsittelyyn

Mahdolliset maailmat

Modaalinen argumentti hyödyntää mahdollisia maailmoja, joiden avulla esitetään, mitä välttämätön oleminen on. Jokin asia on välttämättä tosi, jos se on tosi kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja mahdollisesti tosi, jos se on tosi vähintään yhdessä maailmassa. Mahdollisesti olemassa olevaa kutsutaan kontingentiksi ja se eroaa näin välttämättömästä olemisesta. Aktuaalinen maailma on se, joka on todella olemassa. Se maailma, jossa elämme. Sovellettaessa tätä ontologiseen argumenttiin on huomioitava kaksi seikkaa: ”Välttämätön olento” sekä ”essentiallinen ominaisuus”. Välttämätön olento on olemassa kaikissa maailmoissa ja essentiallinen ominaisuus on jotain sellaista, joka on olennon välttämätön/luonteenomainen ominaisuus. Essentiallinen erottaa paljaan aksidentiaalisen ominaisuuden vaikkapa sen, että paita on sininen. Tämä on vain aksidentiaalisesti tosi.

Yksi tämän ajattelun kannalta hyvä ontologisen argumentin muotoilu on seuraava:
1. Ei ole mahdotonta, että on olemassa täydellinen olento (olento, jolla on kaikki hyvyyden ominaisuudet essentiallisesti)
2. Välttämätön oleminen on hyvyyden ominaisuus (perfection)
Siksi,

3. Täydellinen olento on olemassa[8]

Ensimmäinen premissi osoittaa, että on vähintään yksi mahdollinen maailma, jossa on olento, jolla on kaikki täydellisyyden attribuutit essentiallisesti. On siis mahdollinen maailma, jossa on olento, joka on välttämättä olemassa. Koskapa tuo ominaisuus on essentiallinen se tarkoittaa, että olento olisi välttämättä olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja siksi myös aktuaalisessa maailmassa. Pelkkä mahdollisuus johtaa siihen, että olento on myös välttämättä olemassa. Nyt huomataan, että keskeisin kritiikki tulisi pystyä osoittamaan tätä metafyysistä mahdollisuutta kohtaan. Olisi siis osoitettava, että tuollaisen olennon olemassaolo ei ole missään määrin mahdollista.

Inwagen esittää argumentille myös kielen semantiikan kritiikkiä, jota on esitetty sitä vastaan. Joskus ajateltiin, että välttämättä todet olemista koskevat propositiot ovat mahdottomia, sillä ne johtavat totuutensa vain sanojen merkityksistä. Tämä Findlayn nimissä kulkeva kritiikki on kuitenkin myöhemmin yleisemminkin osoitettu virheelliseksi. Se ei koske argumentin ontologista puolta vaan keskittyy sen episteemiseen osaan ja siihen, mitä kieli voi tavoittaa jättäen huomioitta sen, mitä todellisuus sisältää.

Yksilöolio ja välttämätön oleminen, sopivatko ne yhteen?

Kuva Gerd Altmann Pixabay

Kritiikki täytyisi nyt pystyä kohdistamaan siihen loogiseen yhteyteen, joka on yksilöoliolla ja välttämättä olemassa olemisella. Niinpä Inwagen muotoileekin ”minimaalisen modaali ontologisen argumentin”, jossa huomioi juuri nämä kaksi seikkaa. Minimaalinen hänen päättelynsä on siksi, että se ei mainitse suoranaisesti maksimaalista hyvyyttä vaan keskittyy välttämättä olemassaoloon, joka on maksimaalisen hyvän olennon ominaisuus.

Lopulta näyttää siltä, että ei ole mahdotonta yhdistää kahta seuraavaa asiaa:
1. On olemassa yksilöolio
2. Olio on välttämättä olemassa
Kuitenkin ongelma on osoittaa, että tuollainen olio todella olisi olemassa, vaikka se loogisesti onkin mahdollista. Sillä vaikka voimme todeta, että on olemassa universaaleja tai propositioita, jotka olisivat välttämättä olemassa, se ei vielä tarkoita, että on olemassa yksilöoliota, joka on välttämättä olemassa. Kaikki argumentin vahvempi kritiikki koskeekin lähinnä sitä, onko välttämättä olemassa oleminen mahdollista. Vaikuttaa siltä, että voimme osoittaa loogisesti, että argumentti on pätevä ja maksimaalisen suuri olento on mahdollinen. Ongelmaksi jää, miten todistamme metafyysisen välttämättömyyden seurauksen tästä loogisesta mahdollisuudesta. Tässä argumentin vakuuttavuutta juuri punnitaan.

Vakuuttaako argumentti?

Omasta mielestäni tärkeää on huomioida suppean ja laajan loogisen välttämättömyyden ero. Laajan loogisen välttämättömyyden voidaan katsoa tarkoittavan myös metafyysistä välttämättömyyttä. Inwagen ei allekirjoita metafyysisen välttämättömyyden olemassaoloa, joten hän jättää ontologisen argumentin siltä osin käsittelemättä. Hänelle modaali epistemologiassa on mahdollista tietää ainoastaan joitain perustavanlaatuisia modaalitotuuksia, mutta ei erikoisia modaalitotuuksia, jotka koskevat esimerkiksi Jumalan olemassaoloa.[9] On kuitenkin selvää, että hänen analyysinsä osoittaa, että metafyysinen välttämättömyys voisi hyvinkin selittää yksilöolion välttämättömän olemisen tarpeen, sillä argumentti on loogisesti niin vahva.

Lopulta kysymys ontologisen argumentin pitävyydestä riippuukin siitä, miten ymmärrämme modalilauseiden totuuden ja esimerkiksi aleettisen modaliteetin eli sen, mikä tekee mahdollisuudesta totta. Kysymys on laaja meta-meta-fysiikan modaaliepistemologian ja modaaliontologian aihe, johon ei tällä erää enempää pureuduta. On olemassa eri tapoja tulkita metafyysistä mahdollisuutta, mutta kaikkia vakuuttavaa konsensusta aiheesta ei ole esitetty (käsitettävyys/kuviteltavuus, nomologinen mahdollisuus, kausaalisuuteen nojaava mahdollisuus, olemassaolevien entiteettien ristiriidattomuus). Tämä keskustelu on kuitenkin koko argumentin ydin ja argumentin pätevyys punnitaan metafyysisen mahdollisuuden avulla!

Ontologinen argumentti on edelleen loogisesti vahva ja sen kiehtovuus ja vakuuttavuus nousee lopulta muualta, kuin puhtaasti loogisesta onnistumisesta, sillä sitä se varmuudella on. Vähintäänkin seuraavia kritiikkejä on ateisti filosofi Graham Oppyn mukaan edellisten lisäksi esitetty:

Argumentti on kehäpäätelmä, koska sen premissi sisältää sen, mitä se pyrkii todistamaan. Sen ensimmäinen premissi on väärin muotoiltu, sillä se sisältää olemisen edellyttäviä predikaatteja. Argumentin toinen premissi edellyttää, valheellisesti, että oleminen on oikea olentojen ominaisuus. Vaikka oleminen on ominaisuus, se ei ole ”paremmaksi tekevä” ominaisuus.

Oppyn mukaan kaikki nämä kritiikit ovat kuitenkin liian kyseenalaisia kumotakseen argumentin. Syyt siihen, että argumentti ei vakuuta ovat muualla, lähtökohdissa ja metafyysisissä esioletuksissa, kuten olemme nähneet. Plantingan mukaan argumentti voidaan hyväksyä, mutta se vaatii mukaan lisää evidenssiä, joka ei nouse puhtaasti argumentista itsestään. Niinpä argumentti on edelleen pätevä ja antaa mielenkiintoista keskustelua siitä, millaisena olentona Jumala tulisi nähdä ja mitä ominaisuuksia ylipäätään maailmaan hahmotamme. Lopulta sinä päätät: Onko pienimmässäkään määrin mahdollista, että Jumala on olemassa?

-Tuukka Hollo

Kirjallisuutta

Alvin Plantinga (1974) The Nature of Necessity. Oxford University Press.

Anselm Canterburylainen (1986), Ymmärrystä etsivä usko. Alkuperäisteos Proslogion, 1078 Suomennos Paavo Rissanen. Kirjaneliö, Helsinki.

David Betley Hart (2013), The Experience of God: Being, consciousness, bliss. Yale university Press.

E. J. Lowe
- (2013) An Ontological Argument Teoksessa Debating Christian Theism Toim. J. P. Moreland, Khaldoun A. Sweis, Chad V. Meister. Oxford University Press.
- (2002) A Survey of Metaphysics. Oxford University Press, New York.
Graham Oppy
- 2013 “Ontological Arguments”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2017 Edition). Ed. Zalta Edward.
- 2020 Ontological arguments. Think, 19/55 pp. 11 – 21 Cambridge University Press:
Peter Van Inwagen
- (1998) Modal epistemology. Philosophical Studies 92 (1):67-84
- (2014) Metaphysics. 4^th edition. Westview Press Inc, Englanti
Robert E. Maydole (2009) The Ontological argument. Teoksessa The Blackwell Companion to Natural Theology

William Lane Craig: https://www.reasonablefaith.org/writings/question-answer/struggling-with-the-ontological-argument/

Dan-Johan Eklund, Ontologiset argumentit https://www.areiopagi.fi/2018/09/ontologiset-argumentit-osa-2-modaaliontologinen-argumentti/

Modaalisesta/metafyysisestä mahdollisuudesta: https://plato.stanford.edu/entries/modality-varieties/

https://plato.stanford.edu/entries/modality-epistemology/

[1] A. Canterburylainen 1986, 48

[2] A. Canterburylainen 1986, 47

[3] D. Hart 2013, 118-119

[4] Van Inwagen 2014. Huomion arvoista on, että Inwagen on argumentin vastustaja eikä pidä sitä vakuuttavana. Tekstissä esitän, miksi näin on ja vaikuttaako se argumentin toimivuuteen.

[5] Esim: https://www.reasonablefaith.org/writings/question-answer/struggling-with-the-ontological-argument/

[6] Graham Oppy 2020

[7] Graham Oppy 2020

[8] Inwagen 2014, 140

[9] Inwagen 1998
7.11.2022

Yleinen
Lukijakysymys: Kuka loi Luojan?
Mikäli Jumala loi maailman, niin kuka loi Luojan?

Lukijakysymys

Tämä kysymys on ehkä yksi keskeisimmistä ongelmista, kun tutkitaan apologiaa ja erityisesti kosmologisia argumentteja. Kysymys tunnetaan itse asiassa klassisena paradoksina ”Who created the creator?” ja on todella hienoa, että meidän seuraajakunnastamme nousee tällainen kysymys esiin! Ylipäätään teismin ja kristinuskon koherenssi vaatii ehdottomasti tälle kysymykselle vastausta. Monesti sekä ateistit että teistit sortuvat liian helposti erilaisiin ad hoc -selityksiin. Siis selityksiin, jotka kehitetään juuri tiettyä ongelmaa varten ja näin ajatellaan ongelman olevan ratkaistu hieman tekaistulla ”puolustuspuheella”. Näin ei tule tietenkään olla, vaan selityksen tulee olla tietyt kriteerit täyttävä. Sen tulee olla esimerkiksi falsifioitavissa, selitysvoiman tulee olla riittävä, selityksen on oltava riittävän yksinkertainen jne. Nyt käsillä olevaan kysymykseen voitaisiin lähteä vastaamaan kovin monella tavalla. Esitän kuitenkin hyvin yksinkertaisen ajatuksen, jonka ymmärtäminen ei vaadi modaalilogiikan aksioomien tuntemusta tai kausaali-suhteiden hallitsemista eikä se ole pelkästään filosofinen ad hoc keksintö vaan noudattaa pitkää perinnettä ajattelun historiassa ja kristinuskon opetuksessa. Se tunnetaan vähintäänkin varhaiselta antiikin ajalta, aina keskiajalle ja nykypäiviin asti.

’Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä. Minä olen Herra, minä olen tehnyt kaiken. Yksinäni minä pingotin taivaan auki, levitin maan paikoilleen – kuka oli minun kanssani? ”Minä olen Herra, eikä toista ole.’”

Jesajan kirja 44:6, 24; 45:18

Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on

Johanneksen evankeliumi 1:3

Raamatun vanhimmista teksteistä aina Uuden testamentin puolelle asti on löydettävissä ajatus Luoja Jumalasta. Jesajan kirjan jakeet voidaan eri teorioiden mukaan ajoittaa vähintäänkin useita satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua kirjatuksi (esim. Deutero-Jesajan reseptiohistoria) ja Johanneksen evankeliumi taasen edustaa kristinuskon alkuvaiheiden hengellistä kuvaa Jumalasta. Myöhemmin keskiajalla syntyi ajatus Jumalallisesta itseolemisesta, englanniksi ”Divine aseity” (latinan sanoista a=from ja se=itself/himself), joka viittaa Jumalaan itseriittävänä olentona (self-dependent/self-sufficient). Vaikka termi onkin ”tuore” sen sisältö on kuitenkin tätä ajattelun vanhaa juurta. Jumalan ajateltiin varhaisen ajattelun mukaisesti olevan olento, joka on kaiken muun olemassa olevan alkusyy (cause) ja selitys (reason). Tässä on hyvä huomioida yhteys esimerkiksi podcasteissamme esitettyihin argumentteihin kaiken alkuperästä ja alkusyystä. Filosofiset argumentit käsittelevät juuri näitä kysymyksiä kaikkeuden perimmäisestä olemuksesta. Millaisia olemassaolevia entiteettejä ylipäätään voi olla olemassa ja mitä ne kertovat universumin ja ympäröivän todellisuuden alkuperästä?

Tätä aseity käsitettä voidaan purkaa hieman lisää (sana on hieman hankala kääntää suomeen sillä itseriittoinen tai itseoleva lienee lähimpänä latinan alkuperäistä ajatusta, mutta voinee antaa myös hieman puutteellisen kuvan sen sisällöstä). Maailmankaikkeudessa voidaan yksinkertaistettuna ajatella olevan kahdenlaisia asioita.
1. Asioita, jotka ovat kontingentteja, eli niiden ei olisi välttämättä oltava olemassa. Pöydät, rakennukset, kasvit tai oikeastaan koko universumi voivat kuvata näitä asioita (tosin voidaan esittää haaste, jonka mukaan universumi on välttämätön asia, mutta toimiiko tuo väite onkin toinen kysymys. Voit lukea siitä lisää esimerkiksi kosmologisten argumenttien blogi-teksteistä).
2. Asioita, jotka ovat välttämättä olemassa olevia. Jumalan esimerkiksi voidaan katsoa olevan välttämättä olemassa oleva. Samalla tavalla, kuin 2+2 on välttämättä 4. (Tosin myös universaalien, eli esimerkiksi juuri numeroiden olemassaolo voi muodostaa haasteen tälle kysymykselle. Numeroidenkin voidaan katsoa olevan itsessään riippumattomia ja välttämättömiä. Tämä ei kuitenkaan muuta Jumalan luonnetta ja kuten lähes kaikissa filosofiaan liittyvissä kysymyksissä, niin tässäkin voidaan esittää erilaisia tulkintoja, joilla tuo ”ongelma” ratkeaa. Jätetään se kuitenkin suosiolla tulevaisuudessa käsiteltäväksi aiheeksi!)
Mikäli kaikki asiat olisivat kontingentteja päädyttäisiin tilanteeseen, jossa mitään ei olisi välttämättä olemassa ja siitä seuraisi, että mitään ei oikeastaan voisi olla olemassa. Sillä kaikelle kontingentille on syy tai selitys, miksi se on olemassa. Tätä olemme käsitelleet, esimerkiksi Leibnizin kosmologisen argumentin kohdalla esiin otetussa riittävän perusteen periaatteessa eli PSR-käsitteessä (tässä ja tässä). Koko maailma siis riippuu Jumalan olemassaolossa ja mikäli Jumala ei olisi aseity, eli itsessään itselleen riittävä syy, ei mitään olisi olemassa vaan kaikki voisi yhtä hyvin olla olematta! Jumalalle on mahdotonta olla olematta olemassa ja Jumala ei tarvitse välttämättä rinnalleen mitään muuta.

Kuka loi Luojan? Ei kukaan. Jumala on ikuinen ja ikuinen asiantila ei ikinä ala olla olemassa. Se on aina olemassa. Jumala on myös itse itselleen riittävä selitys, jolle ei tarvitse muuta selitystä.
6.11.2022

Yleinen
Reformoitu tieto-oppi (osa 2)
Tämä reformoidun epistemologian toinen osa käsittelee mallin haasteita, joita sitä vastaan on nostettu. Erityisesti pluralismin haaste, eli monien uskontojen olemassaolo on koettu ongelmana mallin toimivuudelle. Lisäksi esiin nousee muita haasteita, joita tiiviisti esitellään.

Voiko kokemus kantaa tietoa?

Kumoaja (defeater) on jokin asia, jonka vuoksi uskomuksesta tulisi luopua kokonaan. Plantingan mallille on esitetty vasta-argumentteja ja kumoajia. Yksi vasta-argumentti mallille esitetään J. Mackien toimesta. Hän sanoo, että ei ole mahdollista osoittaa uskonnollisen kokemuksen avulla, että kaikkivoipa, kaikkitietävä ja yksi hyvä Jumala on olemassa. Kokemus ei hänen mukaansa voi kantaa tällaista tietoa.^[1] Plantinga kuitenkin osoittaa, että tämä väite ei kumoa uskomuksen oikeutusta vaan on yhteensovitettavissa mallin kanssa. On esitetty argumentti reformoidun epistemologian tueksi, jonka pyrkimys on osoittaa, että uskonnollinen kokemus on myös kognitiivinen prosessi, kuten aistikokemuskin on.^[2] Argumentti kuuluu näin:
1. Uskonnollinen kokemus on analoginen aistikokemukselle
2. Aistikokemus on kognitiivista
3. Siksi: Uskonnollinen kokemus on kognitiivista
Plantinga vertaa tätä argumenttia havaintoon, jossa näen hevosen takapihallani. Tällaisessa havainnossa on mukana erilaisia kokemuksia, kuten tunteellinen ja aistillinen kokemus (esimerkiksi pelkään hevosta). Tällainen uskomus hevosesta on osittain kokemukseni muodostama ja sillä on takuu sekä oikeutus, koska se on muodostunut vaadituilla kriteereillä. Voin kertoa aistikokemuksen perusteella, että näen hevosen takapihallani ja uskomus ”hevonen on takapihallani” on muodostunut osittain kokemukseni pohjalta.

Se voi toki olla yhteensopiva myös tilanteen kanssa, jossa hevonen ei olekaan takapihallani. Minulla voisi olla kokemus hevosesta pihallani, vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Kuitenkaan tämä ei kumoa sitä, että on täysin loogisesti mahdollista, että kerron kokemukseni pohjalta, että hevonen on pihalla. Siis ei ole myöskään loogisesti mahdotonta kertoa kokemukseni perusteella, että minulla on oikeutettua tietoa Jumalasta.^[3] Pyrkimyksenä Plantingalla on osoittaa, että kokemus voi tuottaa uskomuksen Jumalasta. Plantingan itsensä mukaan ei ole esitetty kumoavia argumentteja siitä, että uskonnollinen kokemus ei voisi tuottaa tietoa.

Argumentti osoittaakin, että uskonnollinen kokemus voi olla kognitiivinen prosessi, kuten aistihavainnotkin ovat. On toki mahdollista, että ihmisellä olisi kokemus, joka ei vastaisikaan asioiden todellista tilaa. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, että kokemuksen on yleensä mahdollista tuottaa myös aivan oikeaakin tietoa. Näin itseasiassa tapahtuu jatkuvasti elämässämme.

Raamatun inspiraatio ja merkitys mallille

Yksi kumoaja, jonka Plantingan tuo esiin on Raamatuntutkimuksen historiallis-kriittinen -metodi tai ”projekti”, kuten Plantinga sitä kutsuu.^[4] Tämä historiallis-kriittinen metodi on luonnollisesti uhka mallille. Mikäli Raamattu ei ole inspiroitua Jumalan sanaa, se ei toimi mallin yhtenä lenkkinä ja heikentää erityisesti Plantingan laajennettua A/C-mallia. Historiallis-kriittisessä menetelmässä tarkoitus on ymmärtää Raamattua vain järjen avulla. Troeltsch ja Duhem ovat tässä nimiä, jotka ovat tähän kehitykseen erityisesti vaikuttaneet. Troeltschin koulukunnassa kielletään ihmeet ja Jumalallinen inspiraatio a priori. Duhemin koulukunta taasen ei oleta, että Jumala olisi inspiroinut tai toisaalta, että Jumala ei olisi inspiroinut Raamattua. Plantinga käsittelee tämän projektin merkitystä mallille ja tulee siihen tulokseen, että ne eivät esitä riittäviä perusteita hylätä uskoa Raamattuun ja Jumalan auktoriteettiin sen takana.

Mielestäni voidaan hyväksyä evidentialismin haaste ilmoitukselle. Tutkimme Raamattua ja ylösnousemuksen historiaa yleisesti hyväksytyillä metodeilla. Tulosten valossa abduktiivisesti päättelemällä meidän on valittava, mikä on paras selitys tutkittaville tapahtumille. Omasta mielestäni historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei ole ongelma mallin toimivuudelle. Samoin pahuuden ja kärsimyksen ongelmat, niiden loogisena ja probabilistisena versiona, ovat olleet mallille esitettyjä kumoaja ehdokkaita. Viime vuosikymmenten filosofinen ja teologinen työskentely on kuitenkin tarjonnut näihin mielekkäitä vastauksia, joita Plantinga itsekin käsittelee. En koe niitäkään mallin ongelmina, joten keskityn erityisesti kahteen omasta mielestäni haastavaan teemaan.

Pluralismin haaste

Plantinga esittää pluralismin haasteen seuraavien kahden kohdan avulla:
1. Maailma on kaikkivoivan, kaikkitietävän ja täydellisen hyvän persoonallisen olennon, siis Jumalan luoma.
2. Ihmiset tarvitsevat sovitusta ja Jumala on varannut uniikin tien pelastukseen inkarnaation, sovituskuoleman ja ylösnousemuksen perusteella, Hänen Pojassaan.
Moni maailman ihmisistä allekirjoittaa kohdan 1, mutta ei kohtaa 2. Onko sitten oikeutettua uskoa kristinuskon mukaisesti ja allekirjoittaa molemmat kohdat, vaikka maailmassa on paljon uskontoja, jotka eivät kohtia allekirjoita? Onko se omahyväistä ja ylpeää?

Mikäli muinoin elänyt ihmisryhmä ajatteli, että orjuus oli väärin, vaikka se oli oikein kaikkien aikalaisten mielestä, olisiko ihmisryhmälle moraalisesti väärin ajatella orjuuden olevan väärin tuossa tilanteessa? Tai mikäli opettaja kysyy luokassa kysymyksen, johon oppilas vastaa väärin, niin olisiko opettaja egoistinen tuomitessaan vastauksen vääräksi? Hänellähän on tiedollisesti parempi asema arvioida vastausta. Näillä esimerkeillä Plantinga vertaa uskovan kristityn tilannetta pluralismiin. Plantinga toteaa, että pluralismi voi heikentää kristityn uskoa, mutta näin ei tarvitse olla. Voi jopa olla niin, että pitkässä juoksussa pluralismin tutkiminen vahvistaa kristityn uskoa, hänen tullessa tuntemaan uskoaan paremmin.

Suuren kurpitsan haaste

Voiko vastaavaa tieto-oppia käyttää minkä tahansa uskomuksen tukena? Voiko usko suureen kurpitsaan olla samalla tavalla taattu? Ressu-sarjakuvasta tuttu Linus uskoisi esimerkiksi tällaiseen kurpitsaan. Tätä haastetta kutsutaan ”suuren kurpitsan ongelmaksi”. Michael Martin on esittänyt tästä seuraavankin version, jota Plantinga itse kutsuu ”suuren kurpitsan pojaksi”.^[5] Martin on vienyt kurpitsan ongelman hieman edemmäksi. Hänen mukaansa minkä tahansa yhteisön, esimerkiksi voodoo yhteisön, epistemologi voisi ottaa proposition p ja väittää laillisesti (legitimately), että se on asianmukaisesti perustava suhteessa rationaalisuuteen (rationality). Ongelma on siinä, että termit ”laillisesti” ja ”rationaalisesti” viittaavat tiedolliseen takuuseen. Väitteen voi esittää viitaten totuuteen, oikeutukseen tai takuuseen.^[6] Tällainen väite voi kuitenkin olla väärä ja se tarkoittaa sitä, että mikä tahansa propositio p ei ole tiedollisesti taattu, jos se ei ole totta.

Plantingan mallin mukaan tuo uskomus ei ole samalla tavalla taattu. Sillä vaikka usko Jumalaan on asianmukaisesti perustava niin se ei tarkoita, että mikä vain satunnaisesti valittu uskomus olisi tiedollisesti taattu. Locke ja Descartes eivät todetessaan joidenkin uskomusten olevan perustavia, ajatelleet kaikkien uskomusten olevan perustavia. Esimerkiksi suuren kurpitsan tapauksessa usko kurpitsaan ei olisi taattu, koska kognitiivinen ympäristö ei olisi asianmukainen. Linukselle on valehdeltu suuren kurpitsan olemassaolosta. Vaikka reformoidun epistemologian mukaan Linus on kyllä rationaalisesti oikeutettu uskomaan näin, se ei takaa hänen tietävän suuren kurpitsan olevan olemassa. On mahdollista olla oikeutettu uskomuksessa, mutta se ei tee mistä tahansa uskomuksesta tiedollisesti taattua.^[7]

Reformoidun epistemologian erikoisuus onkin siinä, että sen ei tarvitse väittää, että usko Jumalaan, jumala-aistiin tai Pyhän Hengen todistukseen on totta, vaikka sen kannattaja niin ajattelisikin. Sen tarkoitus on osoittaa, että mikäli ne ovat totta, niin tämä tai jokin hyvin vastaava malli on totta. Niinpä mikä tahansa uskomus ei nauti tiedollista takuuta vain väittäessään mallin olevan laillisesti rationaalinen. Sen on lisäksi oltava totta. Esimerkiksi voodoo järjestelmän voidaan ajatella syntyneen jonkin luontaisen ilmiön kautta, kuten pelkoreaktiosta tai vastaavasta hämmennyksestä, ehkäpä pyrkimyksestä vaikuttaa ihmisiin tai muun kognitiivisen virheen seurauksena. Lisäksi on hankala muodostaa asianmukaista perususkomusta, joka ei nojaa muihin propositioihin tällaisessa voodoo järjestelmässä, sillä se kulkee suusta suuhun opetuksena. Tällöin uskomukselle tulee ulkoisia propositioita ja se ei ole enää asianmukainen perususkomus, jonka uskomukset olisivat tiedollisesti taattuja.^[8] Opettaja voi antaa eteenpäin opetuksen tai todistuksen p, jolla ei ole hänelle takuuta. Näin sillä ei ole takuuta myöskään seuraaville häntä uskoville ihmisille.

Plantinga tosin myöntää, että jossain määrin on mahdollista käyttää mallia esimerkiksi muiden teististen uskontojen tukena. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johda relativismiin, vaan uskomusta tulee arvioida yhdessä de facto ja de jure vastalauseiden avulla. Se myös osoittaa, että esimerkiksi naturalismiin tämä malli ei käy, sillä siinä uskomuksia tuottavat kyvyt eivät tähtää totuuteen vaan selviytymiseen.^[9] Myös ateismin esittäminen asianmukaiseksi perususkomukseksi voi tuottaa ongelmia. Riippuen siitä, miten ateismi määritellään. Heikko ateismi, joka ajatellaan vain uskon puutteeksi ei ole uskomus lainkaan, joten se ei kelpaa mielestäni perususkomukseksi. Vahva ateismi, jossa tehdään väite, että Jumalaa ei ole, vaatisi asianmukaiset perusteet toimiakseen asianmukaisena perususkomuksena ja täyttääkseen tiedon kriteerit (Plantingan argumentti naturalismia vastaan).

Kognitiivinen uskontotiede

Kognitiivisessa uskontotieteessä on pyritty redusoimaan uskonnollinen kokemus ja havainto pelkäksi kognitiiviseksi mielen representaatioksi tai oheistuotteeksi. Näin ollen se ei kantaisi mielen ulkopuolista tietoa tai tiedollista takuutakaan. Reformoidun epistemologian malli pyrkii vastaamaan tähänkin. On olemassa myös empiiristä evidenssiä siitä, että ihmisellä on kognitiivisia kykyjä, jotka muodostavat mahdollisesti myös uskonnollisia uskomuksia. Näin esittää Andrew Moon, jonka yhtenä argumenttina reformoituun epistemologiaan on juuri luonnolliset kognitiiviset kyvyt. Hän viittaa useisiin eri kognitiivisen uskontotieteen löytämiin mekanismeihin (esim. agentintunnistusjärjestelmä ADD/HADD, mielenteoria ToM tai suunnittelua jäljittävä mekanismi). Moon ajattelee, että on mahdollista löytää myös vastaava mekanismi, joka muodostaa uskomuksia Jumalasta.^[11] Tämä mekanismi voidaan nähdä Jumalan suunnittelun tuotteena. Niinpä ei ole perusteltua väittää, että kognitiivinen uskontotiede voisi poistaa Jumalan merkityksen uskon ja uskonnollisen tiedon syntymisessä. Lisäksi tässäkin on huomioitava, kuten Lari Launonenkin esittää mielenkiintoisessa Pro Gradu -työssään, että minkäänlainen empiirinen psyykeen tutkimus ei voi kumota teismin totuutta (kognitiivisesta uskontotieteestä ja tästä aiheesta kannattaa lukea kyseinen Gradu-työ).

On mahdollista, että sensus divinitatis on riittävällä tarkkuudella aisti, joka johtaa karkeasti teismiin. Sen voi katsoa tuottavan riittävästi suuntaa moraalitajuun ja jumaluuteen. Tätä tukee myös kognitiivisen uskontotieteen tutkimus, jonka mukaan universaalisti uskonnolliset uskomukset ovat hyvin samantapaisia. On mahdollista osoittaa, että jumala-aisti johtaa jopa oikean Jumalan suuntaan riittävällä tarkkuudella. Launonen esittää paljon Justin Barretin ja James Clarkin tutkimuksia, joiden on katsottu osoittavan, että ihmisellä on alttius uskoa enemmän toisiin jumaliin, kuin toisiin. Tätä voidaan verrata esimerkiksi inhoreaktioon, jossa ihminen osaa välttää saastuttavia kohteita tai ylipäätään käsitykseen Jumalan olemuksesta, jota tavoitellaan.^[13] Järkiperäisesti esimerkiksi konseptuaalisella analyysillä on toisaalta hyvinkin helppo vertailla eri uskontojen jumaluuksia ja osoittaa konsepti, joka täyttää tiedolliset kriteerit. Se ei kuitenkaan täydellisesti tapahdu eksternaalisin perustein, koska se edellyttää ymmärryksen pääsyn tiedon perustaan. Toisaalta, jos hyväksytään muutenkin laajennettu malli, jossa jo vaaditaan ulkoisia syitä, niin tämä voidaan pitää sallittuna jatkumona. Voidaan ikään kuin täydentää jumala-aistia ihmisen järjen keinoin ja kohdentaa aistia kohti konseptia, jossa Jumalan attribuutit vastaavat tiedollisen takuun vaatimuksia. Tällöin pluralismi ei enää muodosta mallille suurta ongelmaa.

Voidaan siis ajatella, että mikä tahansa uskomusjärjestelmä, kuten voodoo uskonto, voisi kehittää tarinan, jonka perusteella se osoittaisi tiedollisen takuun uskomuksilleen. Tämä tapahtuisi vastaavalla tavalla, kuin teismissä sensus divinitatis ja Jumala toimivat. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johda kovin erilaiseen järjestelmään teismin kanssa. Mallilla olisi oltava tietyt tekijät, joilla se takaisi, että ihminen on suunniteltu tuottamaan tosia uskomuksia. Malli edellyttää tietynlaisen metafysiikan, suunnittelun ja luotettavuuden. Mikäli uskomusjärjestelmä ei täytä näitä, niin se ei voi vedota vastaavaan tieto-oppiin. Sen olisi siis käytännössä täytettävä samat neljä kohtaa, joita Plantinga on malliinsa muotoillut. Olisiko tämä silloin sisällöltään samanlainen järjestelmä, kuin kristinusko tai teismikin, mutta sillä olisi vain eri nimi?

Lopuksi

Reformoitu tieto-oppi elää edelleen uskonnonfilosofian ja tieto-opin kentällä. Eri teorioita sen sovelluksista on syntynyt jatkuvasti. Tuoreessa tutkimuksessa on jo esitetty tiettyjä kriteereitä, joiden tarkoitus on osoittaa muiden uskontojen mahdollisuudet tai ongelmat suhteessa malliin. Lisäksi reformoitua tieto-oppia on sovellettu erilaisiin tieto-teoreettisiin malleihin, jolloin reformoitu tieto-oppi on ainoastaan yläkäsite ja sen alla käytetään erilaisia teorioita, jotka vastaavat haasteisiin yhä paremmin. Lisäksi sensus divinitatista kohtaan on esitetty tarkentavia muotoiluja. Esimerkiksi Craig ja Moreland ovat korostaneet sen ongelmia suhteessa Raamattuun (Craig & Moreland 2017). Heidän mukaansa Pyhän Hengen sisäinen todistus (testimonium Spiritu Sancti internum) on Raamatullisempi näkemys, joka tuottaa uskon Jumalaan. Heidän mukaansa Plantingan mallin sensus divinitatis on Raamatulle vieras käsite ja tulisi korvata Pyhän Hengen sisäisellä todistuksella. Kyse on kuitenkin edelleen asianmukaisesta perususkomuksesta, mutta teologinen muotoilu on hieman toisenlainen.

Joka tapauksessa reformoitu epistemologia on tänä päivänä eri muotoiluiden ansiosta vahvalla pohjalla ja teistin on mielenkiintoista tuntea aiheesta käytävää keskustelua. Se voi auttaa luottamaan omaan uskonnolliseen kokemukseen ja lisätä luottamusta uskon perustavuuteen.

-Tuukka Hollo

[1] Plantinga 2015, 81-82

[2] Gale Richard, Gary Gutting, Richard Swinburne ja William Wainwright. Plantinga 2000, 275

[3] Plantinga 2000, 272; 2015, 86

[4] Plantinga 2015, 97

[5] Plantinga 2000, 282 sekä Moreland & Craig 2017, 152

[6] Plantinga 2000, 283

[7] Moreland & Craig 2017, 152

[8] Plantinga 2000, 285

[9] Lammenranta 2002, 96

[11] Moon 2016, 884

[13] Launonen 2015, 52-53

Kirjallisuus

Plantinga, Alvin (2015) Knowledge and Christian Belief. Wm. B. Eerdmans Publishing Co. Cambridge.

Plantinga, Alvin (2000) Warranted Christian Belief. Oxford University Press, Oxford.

Pritchard, Duncan (2014) What is thing called Knowledge? 3^rd edition. Routledge, USA.

Leech, David & Visala, Aku (2011) The Cognitive Science of Religion. Implications for Theism? Zygon Journal Vol. 46:1, 47–64.

Launonen, Lari (2015) Kognitiivinen uskontotiede ja Jumalauskon tiedollinen oikeutus. Uskonnonfilosofian Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201506161580

Koistinen, Timo (2001) Usko ja tiedollinen oikeutus. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.

Moon, Andrew (2016) Recent Work in Reformed Epistemology. Julkaisussa Philosophy Compass 11(12) Rutgers University, USA.

Moreland, J. P. & Craig, William Lane (2017) Philosophical foundations for a Christian Worldview. 2. Painos. InterVarsity Press, Illinois.

Ilmari Hirvonen käsittelee suuren kurpitsan haastetta artikkelissa: https://www.areiopagi.fi/2018/05/suuren-kurpitsan-paluu/

Artikkelikuva Dariusz Sankowski Pixabay
5.11.2022

Yleinen
Reformoitu tieto-oppi (osa 1)
Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esitellään tieto-oppia eli epistemologiaa ja erityisesti Alvin Plantingan edustamaa mallia. Ensimmäisessä osassa käydään läpi, mitä tarkoittaa Plantingan reformoitu epistemologia. Selvitetään asianmukainen perususkomus ja miten uskonnollinen tieto Jumalasta voidaan laskea tällaiseksi perustavaksi uskomukseksi. Toisessa osassa tutkitaan millaisia haasteita malli kohtaa. Perinteisesti apologia puolustaa Jumalan olemassaoloa erilaisin luonnollisen teologian ja uskonnonfilosofian muodostamin argumentein. Reformoitu epistemologia antaa kuitenkin uskovalle perusteet uskoa ja luottaa Jumalaan ilman ainoatakaan älyllistä argumenttia. Aiheen ymmärtäminen antaa siis mahdollisuuden tarkastella esimerkiksi argumentteja Jumalan olemassaolosta hyvin puolueettomasti, koska uskon ei tarvitse olla perusteltu järjen avulla ollakseen oikeutettua. Mikäli ateisti tai skeptikko haluaa väittää muuta, hän ottaa vähintäänkin suuren todistamisen taakan harteilleen. Miten tämä on mahdollista ja mitä käytännön sovellutuksia sanahirviö ”reformoitu epistemologia” uskovalle antaa?

Tietoteorian taustaa

Alvin Plantinga esittelee reformoidun epistemologian mallia kolmiosaisessa kirjasarjassaan (Warrant: The Current Debate 1993, Warrant and Proper Function 1993 ja Warranted Christian belief 2000). Reformoidun epistemologian vaikuttajina hänen kanssaan pidetään erityisesti nimiä William Alston, George Mavrodes ja Nicholas Wolterstorff. Teorian nimi ”reformoitu epistemologia” on jokseenkin huono, koska se ei juurikaan kuvaa sen sisältöä. Nimi juontaa reformaattori Jean Calviniin, jonka teologisista näkemyksistä tämä tieto-opin suuntaus saa vaikutteensa.

Lyhyt tieto-opillinen tausta on paikallaan, jotta ymmärrämme, mihin reformoitu epistemologia vastaa. Tieto-opissa on pyritty määrittelemään, mitä tieto on. Klassisena tiedon määritelmänä on esitetty jo Platoniin (427 eKr.-347 eKr.) liitetty ”tiedon kolmijako” (tripartite). Platon pyrki erittelemään, mikä tekee tietoa pelkästä uskomuksesta. Tiedon kolmijako tarkoittaa sitä, että tiedoksi voidaan laskea uskomus, joka on tosi ja oikeutettu. Tämä vaatii väitteeltä sen, että siihen tulee uskoa, sen tulee olla totta ja siihen tulee olla oikeutus. Oikeutus syntyy käytännössä siitä, että ihminen omaa hyvät perusteet uskomukselleen (JTB-teoria, justified true belief).

Tälle klassiselle tiedon määritelmälle on kuitenkin esitetty vasta-argumentteja. Tunnetuimpana Edmund Gettierin (1927-) vastaesimerkit. Gettier osoitti, että klassisen tiedon määritelmän kolmijako saattoi täyttyä, vaikka uskomus olikin epätosi. Ajattele tilanne, jossa henkilö aamulla herää, katsoo kelloon ja toteaa sen olevan 8.20. Henkilö tulee uskomukseen, että kello todella on 8.20 ja hänellä on myös hyvät perusteet uskoa näin. Hän on oikeutettu uskomukseensa. Kello on aina toiminut näin ja osoittanut samoihin aikoihin samanlaista aikaa, ei ole syytä epäillä kellon toimivuutta nytkään. Henkilön tietämättä kello on kuitenkin rikki ja sattumalta osoittaa oikeaa aikaa. Henkilöllä on siis oikeutettu tosi uskomus, mutta tätä ei voida laskea tiedoksi vaan hyväksi tuuriksi. Näin yksinkertaisesti on osoitettu, että klassinen tiedon määritelmä ei ole aina riittävä takaamaan tietoa. Ongelma onkin, miten tiedon kriteerit määritellään, jotta tosi uskomus voidaan laskea tiedoksi. Tähän on pyritty antamaan erilaisia vastauksia, joilla tiedon ja oikeutuksen kriteereitä asetetaan.

Kriteerien ongelman lisäksi kysymys on siitä, miten tietoa voidaan ylipäätään saada. Voidaanko aisteihin ja havaintokokemuksiin luottaa, minkä tyyppistä tietoa ylipäätään on olemassa ja lasketaanko moraalista tai uskonnollista tietoa lainkaan tiedoksi. Uskonnollisen tiedon mahdollisuuden osalta kysymys on siitä, voiko olla olemassa tietoa uskonnollisista asioista, kuten Jumalan olemassaolosta. Mikäli tällaisia totuuksia ylipäätään on, niin kuinka voimme tulla tietoisiksi näistä totuuksista? Tällaista tietoa vastaan on esitetty ”evidentialismin haaste”. Tämä haaste tarkoittaa sitä, että uskonnollisen tiedon tueksi olisi pystyttävä esittämän todistusaineistoa ja sen on vieläpä oltava oman uskomusjärjestelmän ulkopuolelta tulevaa. Mikäli haluan osoittaa, että Jumala on olemassa, minun olisi pystyttävä auktorisoimaan tietoni esimerkiksi Raamatun ulkopuolisin lähtein. Raamattua ei haasteen esittäjien mukaan voi pitää luotettavana tiedon lähteenä. Uskonnollisen tiedon suhteen evidentialismi tarkoittaa myös, että usko Jumalaan voi olla rationaalista vain, jos sille on hyvät perusteet eli evidenssit. Reformoitu epistemologia antaa oman vastauksensa näihin kysymyksiin. Lisäksi se osoittaa mikä suhde aistihavainnolla ja tiedolla on, sekä luonnollisena jatkumona osoittaa, että uskonnollinen tieto on mahdollista.

Georgi Dyulgerov Pixabay

Perususkomukset ja foundationalismi

John Locken (1632-1704) ja klassisen foundationalismin mukaan oikeutetun uskomuksen on oltava perususkomus (basic belief) tai päätelty perususkomuksista. Foundationalisti usein lisäksi vaatii, että uskomus on asianmukaisesti perustava, sen tulee olla toimivan kognitiivisen rakenteen muodostama. Tätä Plantinga kutsuu asianmukaisesti perustavaksi uskomukseksi (properly basic belief). Tällainen uskomus on varma ja foundationalisminkin mukaan soveltuva perususkomukseksi. Minulla voi olla vaikkapa perususkomus, että voitan tänään lotossa. Tuo on perususkomus, koska se ei ole päätelty muista argumenteista. Tuo uskomus ei kuitenkaan täytä asianmukaisen uskomuksen kriteereitä. Asianmukainen perususkomus olisi esimerkiksi, että näen puun ikkunasta. Se ei ole minkään päättelyn tuottama vaan puhdas havainto, jolle minulla on hyvät perusteet. Näen puun ja ei ole syytä epäillä havaintoa. Ikkuna on kirkas ja sää on aurinkoinen, havaintoni on siis asianmukaisesti perustava. Vastaavia asianmukaisia perususkomuksia olisivat esimerkiksi ”vatsani on täynnä ruokaa”, ”vieressäni istuu ystäväni tällä hetkellä” tai ”muistan aamulla syöneeni pekonia ja munia”. Nuo ovat asianmukaisia perususkomuksia, joita ei tarvitse tai edes pysty todistamaan muilla propositioilla.

Plantinga kuitenkin osoittaa, että klassinen foundationalismi ei ole kuitenkaan aivan riittävä epistemologinen oikeutuksen teoria, nostaen esiin kaksi kumoajaa mallille:
1. Se on itsensä kumoava. Se vaatii oikeutukselle perustan perususkomuksessa tai toisissa propositioissa, jotka itse ovat perususkomuksia. Näin ei kuitenkaan ole foundationalismin itsensä kohdalla. Se ei ole itsestään selvä teoria eikä se ole itsessään perususkomus.
2. Foundationalismin kriteerein, käytännössä mikään uskomuksemme ei voi saavuttaa perususkomuksen kriteereitä. Näin ollen myöskään mikään uskomuksemme ei voi olla luotettava ja meillä olisi teorian kriteerein käytännössä ainoastaan epäoikeutettuja uskomuksia, mikä vaikuttaa liian kriittiseltä.^[1]
Syy klassisen foundationalismin kumoamiselle on siinä, että se ei hyväksynyt uskonnollista tietoa perususkomusten joukkoon. Uskonnollisina perususkomuksina Plantinga pitää Jumalan toimintaa ja luonnetta koskevia asioita, joita voimme kokea ja tuntea, kuten ”Jumala rakastaa minua”. Näistä havainnoista sitten seuraa loogisesti yhteys, jonka perusteella myös usko Jumalan olemassaoloon on välittömän hengellisen kokemuksen synnyttämää. Näin ollen voimme käytännössä puhua Jumalan olemassaolosta perususkomuksena. Sitä ei tarvitse perustella enempää.

Uskomus muodostaa tietoa A/C -mallin avulla

Pelkän oikeutuksen lisäksi Plantinga esittää tiedolle käsitteen ”takuu” (warrant). Takuu on se käsite tai termi, joka lisätään oikeutettuun tosi uskomukseen, jotta saadaan tiedoksi laskettava uskomus. Kaikille ihmisen uskomuksille ei tarvitse esittää ulkoista argumenttia tueksi, kuten klassinen foundationalismi esitti. Esimerkiksi jotkin mentaaliset tilamme eivät tarvitse ulkoista perustetta, ne ovat perususkomuksia. Esimerkiksi kipu, muistikuvani tai omat havaintoni ovat välittömiä aistihavaintoja, minun ei tarvitse perustella niitä muilla propositioilla. Lisäksi on toinen luokka; itsestään selvät totuudet, kuten matemaattiset totuudet. Nämä ovat edelleen asianmukaisesti perustavia uskomuksia.

Kristityn uskoa voidaan kritisoida siitä, että se ei täytä näitä perususkomusten vaatimuksia. Kuitenkin aikaisemmin Plantinga oli osoittanut, että foundationalismi itsessään on epäkoherentti järjestelmä ja näin sen kritiikki ei riitä kumoamaan reformoitua epistemologiaa. Teististä uskomusta voidaan pitää asianmukaisesti perustavana uskomuksena suhteessa oikeutukseen.^[2] Näin Plantinga lainaa Lockelta lähtöisin olevaa käsitettä perususkomuksista ja hyödyntää sitä muotoillessaan oikeutuksen ja takuun teismin uskomusjärjestelmälle.

Plantingan mukaan uskomus on taattu, jos uskomus on tuotettu asianmukaisesti toimivien kognitiivisten kykyjen avulla sellaisessa ympäristössä, johon nämä kognitiiviset kyvyt ovat soveltuvat sekä suunnitellut, ja niiden on menestyksekkäästi tarkoitus tuottaa tosia uskomuksia.^[3] Tämä on Plantingan mallin ydin tiedon oikeutukselle ja takuulle. Mallissa on siis neljä kohtaa: 1) Asianmukainen toimivuus 2) Oikea ympäristö 3) Tähtäys tosiuskomuksien tuottamiseen 4) Kykyjen luotettavuus. (Tätä kutsutaan reliabilistiseksi malliksi, sen mukaan tieto muodostuu luotettavan prosessin avulla.)

Niinpä Plantinga ei ainoastaan osoita, että usko Jumalaan on oikeutettu vaan hän osoittaa, että teisti myös tietää, että Jumala on olemassa ilman todistusaineistoa, koska uskomus täyttää tiedon määritelmän!^[4] Tiedollisen takuun kognitiivisille toiminnoille tuo se, että nuo kognitiiviset kyvyt toimivat oikein, kuten Jumala on niiden suunnitellut toimivan. Tämä Plantingan malli vastaa Karl Marxin ja Sigmund Freudin kritiikkiin. Marx esitti, että usko on muodostunut ihmisen väärin toimivien kognitiivisten kykyjen perusteella ja Freud taas väitti, että usko on illuusio, jonka tehtävä on vain auttaa ihmistä pärjäämään pahassa ja kylmässä maailmassa. Se ei olisi totuuteen tähtäävän järjestelmän tuottamaa tietoa.

Plantinga lainaa sekä Tuomas Akvinolaista, että Jean Calvinia ja kehittää heidän näkemystensä pohjalta mallin, jota kutsuu A/C-malliksi (Akvinolainen/Calvin). Molemmat Akvinolainen sekä Calvin allekirjoittavat näkemyksen, että ihmisellä on olemassa jokin luontainen tieto Jumalasta. Calvin nimeää tämän ”jumala-aistiksi” (sensus divinitatis).^[5] Tuo aisti toimii tiedonmuodostusprosessissa. Tuollainen uskomus ei ole seuraus mistään argumentista vaan se syntyy sisältä, kuten muistikuvamme tai välittömät aistihavaintomme.^[6] Tämän takia näitä uskomuksia voidaan nimittää perustaviksi. Uskonnollinen uskomus voi olla oikeutettu (justified) ja taattu (warrant), sillä ”sensus divinitatis” on ihmisen kognitiojärjestelmän osa tai yhteisvaikuttaja, joka oikeissa olosuhteissa tuottaa uskomuksia, jotka täyttävät annetut tiedon kriteerit.

Uskonnollinen uskomus perususkomuksena

Plantingalla on reformoidussa epistemologiassa kaksi projektia. Ensimmäinen on ulkopuolinen projekti ja toinen on sisäpuolinen projekti. Ulkopuolinen projekti ottaa kantaa laajemmin käytävään epistemologiseen keskusteluun kristinuskon uskomusjärjestelmästä. Se ei vaadi kristillistä näkökulmaa tai ennakkoasetelmaa, vaan pyrkii ylipäätään osoittamaan, että kristillinen usko ei ole ilman oikeutusta, rationaalisuutta tai takuuta olettamatta, että kristinusko on epätosi. Toinen projekti on kristinuskon sisältäpäin katsova. Se olettaa, että kristinusko on totta ja pyrkii näin osoittamaan kristityn näkökulmasta, miten uskomus saa takuun. Jälkimmäinen on ikään kuin metodologisen naturalismin peilikuva.

Plantinga toteaa, että kristityn uskoa on syytetty epäoikeutetuksi tieto-opin kriteerien valossa. Plantinga erottelee syytökset kahteen luokkaan: de facto ja de jure argumenteiksi. De facto tarkoittaa, että kristinuskon totuus olisi luonteeltaan kokonaan väärä ja ristiriitainen, ilman totuuspohjaa. Perinteisenä de facto argumenttina voidaan pitää esimerkiksi loogista kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa. De jure argumentti taasen syyttää uskomusta irrationaaliseksi, epäoikeutetuksi tai epäintellektuaaliseksi, huolimatta sen totuudesta.

Uskonnollinen uskomus ei ole päättelyä jostakin asiantiloista lopputulokseen, vaan se on perususkomus, joka syntyy oikeissa olosuhteissa sisäsyntyisesti sensus divinitatiksen avulla. Uskomus ei ole sattumanvarainen vaan se on perustettu asianmukaisille olosuhteille ja on näin myös asianmukaisesti perustavanlaatuinen (properly basic). Malli vaatii toimiakseen teismin totuuden. Toisin sanoen, on todennäköistä, että malli toimii, mikäli teismi on totta. Tämä taasen osoittaa sen, että yksikään de jure vastalause ei voi toimia ilman de facto vastalausetta.^[7] Tämä tarkoittaa sitä, että lopulta on aina tutkittava kristinuskon totuusväittämiä, pelkkä syytös irrationaalisuudesta ei voi osoittaa uskomuksia epäoikeutetuksi. Mikäli teismi on totta, on erittäin todennäköistä, että sillä on tiedollinen takuu.

Lisäksi on mielenkiintoista, että pelkästään kieltämällä tällaisen prosessin olemassaolon ei vielä voida kumota mallia. Tämä johtuu siitä, että se on osin analoginen aistihavaintoihin nähden. Mikäli hyväksytään, että on olemassa ylipäätään mitään tietoa aistihavaintojen perusteella, niin myös Plantingan malli on hyväksyttävä. Siispä ainoastaan väittämällä, että tällaista ominaisuutta ei ole, ei voida kumota reformoitua tieto-oppia.^[8] Tiedollinen takuu vaatii, että uskomus on asianmukaisesti toimivan suunnittelumallin mukaan muodostunut. Tämäkään ei edellytä teismin totuutta. Se edellyttää, että uskomuksia tuottava järjestelmä toimii asianmukaisesti, niin kuin sen kuuluu toimia. Teisti sekä skeptikko ajattelee, että ihmisellä on tietty tapa toimia oikein. Tämä on sille ominainen malli, suunnitelma, jonka mukaan ihminen toimii. Toimiessaan oikein ihmisen kognitiivisen prosessin tarkoituksena on tuottaa tosia uskomuksia. Samoin, kuin esimerkiksi sydämen on oikein toimiessaan tarkoitus kierrättää verta – yksinkertaista.

Laajennettu A/C -malli

Plantinga myös laajentaa mallia koskemaan erityisesti kristinuskon totuutta (extended A/C-model). Hän osoittaa, että kristinuskon opetukset kuten kolminaisuus, inkarnaatio ja ylösnousemus voivat olla oikeutettuja ja järkeviä uskomuksia. Tiedollinen prosessi on synnin heikentämä, mutta uudestisyntymän ja uskon avulla korjattu tuottamaan tosia uskomuksia Jumalasta.

Laajennetussa mallissa mukaan tiedonmuodostukseen tulee Pyhä Henki, joka korjaa heikentynyttä jumala-aistia, sekä Raamattu ja usko. Uskomukset täyttävät edelleen tiedolle asetetun määritelmän ollen rationaalisia ja niillä on vakuus, koska ne ovat tuotettu asianmukaisella kognitiivisella prosessilla ja asianmukaisessa kognitiivisessa ympäristössä sellaisen suunnitellun prosessin tuloksena, jonka tehtävä on tähdätä ja tuottaa menestyksekkäästi tosia uskomuksia. Kristinuskosta tulee asianmukaisesti perustavaa ja taattua eikä se ole vastoin tiedollisia velvollisuuksia.

A/C-mallin oli tarkoitus osoittaa ainoastaan teismin totuutta sensus divinitatiksen avulla. Laajennettu A/C-malli eroaa tästä olemalla vielä askelen spesifimpi. Laajennetussakin mallissa ihmisessä on sensus divinitatis, mutta tämän jumala-aistin rinnalle otetaan lisäksi Pyhä Henki, Raamattu ja usko, jotka todistavat erityisesti kristinuskon tiedollisen oikeutuksen puolesta.

Mielenkiintoista on, että kognitiivinen uskontotiede ei ole voinut selittää, miksi ihminen muodostaa uskomuksen juuri tiettyyn uskontoon, vaikka se pyrkii redusoimaan uskomukset deterministisesti kognitiiviseen rakenteeseen.^[9] Havainto tukee laajennettua mallia. Laajennettu malli vaatii kuitenkin erityisen ilmoituksen, jotta se voi toimia.

Seuraavassa osassa käydään läpi mallin ongelmakohtia ja argumentteja sitä vastaan sekä niiden mahdollisia selityksiä.

-Tuukka Hollo

Ensimmäisessä osassa on esitelty seuraavia olennaisia asioita:
- Asianmukainen perususkomus (properly basic belief).
- De facto vastalauseet, eli vastalauseet, joiden mukaan kristinusko on kokonaan epätotta.
- De jure vastalauseet, joiden mukaan uskoa syytetään irrationaaliseksi, huolimatta sen totuudesta.
- Plantingan tiedon määritelmä: uskomus on taattu, jos uskomus on tuotettu asianmukaisesti toimivien kognitiivisten kykyjen avulla sellaisessa ympäristössä, johon nämä kognitiiviset kyvyt ovat soveltuvat sekä suunnitellut, ja niiden on menestyksekkäästi tarkoitus tuottaa tosia uskomuksia
- Sensus divinitatis, eli jumala-aisti.
- A/C -malli, joka johtaa jumala-aistin avulla oikeutettuun ja taattuun tietoon Jumalan olemassaolosta.
- Laajennettu A/C -malli, joka johtaa jumala-aistin, Pyhän Hengen, Raamatun ja uskon avulla oikeutettuun ja taattuun tietoon kristinuskon totuudesta.
[1] Plantinga 2000, 83-88, sekä 2015

[2] Plantinga 2015, 36

[3] Plantinga 2015, 28 “a belief has warrant for a person S only if that belief is produced in S by cognitive faculties functioning properly (subject to no dysfunction) in a cognitive environment that is appropriate for S’s kind of cognitive faculties, according to a design plan that is successfully aimed at truth.”

[4] Moreland & Craig 2017, 148

[5] Calvin 1536-1559 Institutes

[6] Plantinga 2015, 36; Calvin 1536-1559 Institutes, 32-34

[7] Plantinga 2015

[8] Pritchard 2014, 139

[9] Leech & Visala 2011, 59

Kirjallisuus

Plantinga, Alvin (2015) Knowledge and Christian Belief. Wm. B. Eerdmans Publishing Co. Cambridge.

Plantinga, Alvin (2000) Warranted Christian Belief. Oxford University Press, Oxford.

Pritchard, Duncan (2014) What is thing called Knowledge? 3^rd edition. Routledge, USA.

Leech, David & Visala, Aku (2011) The Cognitive Science of Religion. Implications for Theism? Zygon Journal Vol. 46:1, 47–64. DOI: 10.1111/j.1467-9744.2010.01157.x

Launonen, Lari (2015) Kognitiivinen uskontotiede ja Jumalauskon tiedollinen oikeutus. Uskonnonfilosofian Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201506161580

Koistinen, Timo (2001) Usko ja tiedollinen oikeutus. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.

Moon, Andrew (2016) Recent Work in Reformed Epistemology. Julkaisussa Philosophy Compass 11(12) Rutgers University, USA. DOI: 10.1111/phc3.12361.

Moreland, J. P. & Craig, William Lane (2017) Philosophical foundations for a Christian Worldview. 2. Painos. InterVarsity Press, Illinois.

Ilmari Hirvonen käsittelee 2. osaan liittyvää suuren kurpitsan haastetta artikkelissaan: https://www.areiopagi.fi/2018/05/suuren-kurpitsan-paluu/

Artikkelikuva Georgi Dyulgerov Pixabay
5.11.2022

Yleinen
Substanssi dualismi: Keitä me olemme?

On vielä pakko tunnustaa, että havainto ja siitä riippuvaiset asiat eivät ole selitettävissä mekaanisilla syillä, siis muodoilla ja liikkeillä. Oletetaanpa, että olisi kone, jonka rakenne mahdollistaisi ajattelun, tuntemisen ja havaintokyvyn. Kuvitellaan, että se suurennetaisiin niin, että suhteet pysyisivät entisellään, ja sinne voisi käydä sisälle niin kuin myllyyn. Tällä tavoin sisällä ollessaan vierailija ei löytäisi muuta kuin osia, jotka työntäisivät toisiaan – ei mitään millä selittää havaintoa.

– Monadologia 17. Gottfried Willhelm Leibniz

Edellä mainittu Leibnizin kuuluisan Monadologian kohta tuo esiin yhden ihmisiä aina askarruttaneen kysymyksen: Miten on mahdollista, että aivot – tai mikään muukaan fyysisten kappaleiden kokonaisuus – voisi synnyttää tietoisuuden? Tähän päivään mennessä, monista yrityksistä huolimatta, tähän kysymykseen ei ole löytynyt vastausta. Tämän artikkelin teesi onkin, että tuohon kysymykseen on olemassa vastaus: materia ei voi synnyttää tietoisuutta/mieltä, sillä ne eivät ole materiaa tai materian ominaisuuksia.

On monia eri syitä, miksi tähän kysymykseen vastaaminen on tärkeää kristillisen uskon puolustamisen kannalta. Ensimmäinen on yksinkertaisesti se, että mikäli substanssi dualismi – näkemys, jonka mukaan ihminen koostuu kahdesta substanssista (tästä lisää tuonnempana) : mentaalisesta ja fyysisestä – on totta, me emme ole ainoastaan fyysisiä olentoja. Tästä seuraa myös se, että fysikalismiksi kutsuttu teoria, johon suuri osa naturalistisia maailmankatsomuksia perustuu, on virheellinen. Toiseksi substanssi dualismi tukee Kalam-kosmologisen argumentin johtopäätöstä: Univerusmin Luoja (alkusyy) on aineeton mieli. Tätä johtopäätöstä on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että ei ole ilmeistä, että aineeton mieli on koherentti käsite. Ja kolmanneksi substanssi dualismi tukee kristinuskon näkemystä (sekä muiden uskontojen vastaavia oppeja), jonka mukaan on olemassa elämä fyysisen kuoleman jälkeen.

Mitä tai mikä sielu on?

Substanssi dualismi on näkemys, jonka mukaan ihminen koostuu kahdesta eri substanssista, joista toinen on mentaalinen ja toinen fyysinen. Yksinkertaisesti sanottuna ihminen on siis sielu ja ruumis (tai sielu, jolla on ruumis). Substanssilla tarkoitamme yksinkertaisesti sitä asiaa, jolla on tietyt ominaisuudet eli on olemassa ominaisuuksia ja asioita, jonka ominaisuuksia nämä ovat. Substanssilla tarkoitamme jälkimmäistä asiaa. Jos sielu on substanssi niin ominaisuuden ja substanssin ero voidaan nähdä esimerkin kautta, jossa kyky ajatella on ominaisuus ja sielu on substanssi, jolla on tuo ominaisuus. (Tästä eteenpäin käsittelen tietoisuutta, sielua ja mieltä synonyymeinä vaikka jotkut teologit ja filosofit näkevät näiden välillä eroja, mikä taas ei ole tämän artikkelin kannalta merkityksellistä). Tämän lisäksi sielussa sijaitsee, ikään kuin lipaston eri ”lokeroissa”, viisi erilaista mentaalista kategoriaa: tuntemukset/havainnot, ajatukset, uskomukset, halut ja tahto (Moreland 2014, 52). Tämä on se, mitä yleensä sielulla tarkoitetaan. Ruumis koostuu luista, lihaksista, hermostosta ja aivoista. Ruumis on siis puhtaasti fyysisestä aineesta (mitä se ikinä onkaan) koostuva organismi.

Dualistinen interaktionismi on näkemys, joka on yhteen sopiva substanssi dualismin kanssa – tästä eteenpäin pelkkä dualismi ellei toisin mainita – ja jonka mukaan nämä kaksi erilaista substanssia ovat vaikutuksessa keskenään. Tämä kaikissa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että tietoiset tilasi – kuten pelko – saavat aikaan sinussa fyysisiä reaktioita (esimerkiksi kiihtynyt hengitys) ja fyysiset tilat – esimerkiksi neulan pisto – saa aikaan, että koet kipua (kipu-tuntemus on mentaalinen tila). Eli lyhyesti: mielesi ja ruumiisi ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. (Swinburne 2013, 100).

Tässä kohden tyydymme vain toteamaan, että edellä esitetty näkemys ”dualistinen interaktionismi”on se, minkä pyrin osoittamaan parhaaksi tavaksi selittää tietoisuuden sekä mentaaliset tilat. Tämän lisäksi pyrin osoittamaan, että mieli ei voi olla aineen ominaisuus vaan sen täytyy olla oma erillinen substanssinsa.

Ominaisuus dualismi

Ominaisuus dualismin (property dualism) mukaan maailmankaikkeudessa on olemassa kahdenlaisia ominaisuuksia: fyysisiä ja mentaalisia. Fyysiset ominaisuudet ovat ominaisuuksia kuten ulotteisuus, massa, kovuus ja paksuus. Mentaalisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi: ”Olla ajatteleva/ajatella”, ”Tuntea kipua”, ”Olla tietoinen virheistään” tai ”Uskoa Jumalaan”. Kun nyt tarkastelet näitä ominaisuuksia, on helppo huomata, että ne näyttävät olevan merkittävästi erilaisia. Toiset kuvaavat asioita, jotka havaitsemme ulkopuolellamme ja toiset asioita, joista useimmiten olemme tietoisia välittömästi introspektion kautta. Me vain huomaamme tuntevamme kipua ja tuo kyseinen kipu-kokemus on meille yksityinen.

Ominaisuus dualismin mukaan on siis olemassa kahdenlaisia ominaisuuksia, jotka kuitenkin ovat samojen fyysisten asioiden (substanssin) ominaisuuksia. Ominaisuus dualismi siis kieltää, että on olemassa mitään fyysisestä maailmasta riippumatonta mentaalista substanssia vaan, että mentaaliset ominaisuudet ovat fyysisten substanssien (tässä tapauksessa aivojen ja hermoston) aiheuttamia ominaisuuksia

Yleisen ominaisuus dualistisen näkemyksen, mieli-ruumis johdannaisuus teorian (mind-body supervenience theory), mukaan mentaaliset ominaisuudet johdetaan/johtuvat (supervene) fyysisistä ominaisuuksista (Swinburne 2019, 26). Kun sanomme, että jokin mentaalinen ominaisuus F johdetaan (supervenes) fyysisestä ominaisuudesta G niin tarkoitamme, että välttämättä, jos substanssilla x on F, niin x:llä on G ja välttämättömästi ei ole olemassa substanssia y jolla on fyysinen ominaisuus G, mutta ei mentaalista ominaisuutta F. Tällä tarkoitan, että jos kipukokemus johtuu (supervenes) tietystä aivotilasta, niin aina, kun minulla on kyseinen aivotila, minulla on myös kipukokemus. Huomaamme edellä mainitun lauseen perusteella, jos on edes mahdollista, että on olemassa kaksi fyysisiltä ominaisuuksiltaan identtistä henkilöä, joilla on sama aivotila (fyysinen ominaisuus), mutta vain toinen kokee kipua (mentaalinen ominaisuus), niin mentaaliset ominaisuudet eivät ole johdettavissa (supervenient) fyysisistä ominaisuuksista. Koska selvästikin edellä mainittu on loogisesti mahdollista, niin ominaisuus-dualismi ei voi olla totta.

Tyyppi-identiteetti teoria (type-type identity theory)

Tyyppi-identiteetti teoria on toinen, etenkin viime vuosisadan puolella esiintynyt fysikalistinen malli, joka pyrki selittämään mentaaliset tilat fysikaalisesti. Tämän näkemyksen mukaan tietty aivotila on identtinen tietyn mentaalisen tilan kanssa. Tällä tarkoitetaan sitä, että jokin tietty/tietyn tyyppinen neurologinen tila on identtinen kipu kokemuksen kanssa. Tässä kohden meidän on hyvä tarkastella mitä identtisyydellä tarkoitettaan.

Mahdollisesti yleisin identtisyysperiaate tunnetaan nimellä ”erottamattomien identiteetti” ( Leibniz s.151). Tämän periaatteen mukaan kaksi termiä (tai mitä tahansa informatiivista osoittajaa (engl. Rigid designator)) esimerkiksi: ”suomen ensimmäinen naispresidentti” ja ”Tarja Halonen” viittaavat samaan asiaan, jos ja vain, jos kaikki mikä on totta suomen ensimmäisestä naispresidentistä on totta Tarja Halosesta. Näin ollen, jos A on B, niin kaikki mikä pitää paikkaansa A:sta pitää paikkaansa myös B:stä. Tyyppi-identiteetti teorian mukaan siis ihmisen neurologiset (fyysiset) tilat/tapahtumat ovat identtisiä henkilön mentaalisten tilojen/tapahtumien kanssa. Jos kuitenkin on olemassa jokin (edes yksi) sellainen asia, joka on totta mielestämme, mutta ei totta ruumiistamme (aivoistamme jne.) niin aikaisemmin esitetyn identiteettiperiaatteen mukaan tyyppi-identiteetti teoria on välttämättä epätosi. Onko näitä eroja olemassa?

Kaikki fyysiset asiat (tai ainakin minun ruumiini) voidaan ainakin periaatteessa jakaa osiin. Minua ei kuitenkaan voi jakaa osiin. Puolikas ”minä” ei ole koherentti käsite. Mitä tarkoittaa, että ”minä” olen olemassa 25 prosenttisesti. Kuitenkin meidän on helppo käsittää mitä tarkoittaa, että aivoni jaetaan osiin. Näin ollen ruumiin (aivoni jne.) voi olla olemassa osina mutta ”minä” en voi olla olemassa osina.

Toiseksi ajatukseni, jotka ovat mentaalisia tapahtumia, ovat yksityisiä tapahtumia, kun taas fyysiset tapahtumat ovat julkisia tapahtumia. Julkisella tapahtumalla tarkoitan tapahtumaa, joka on ainakin teoriassa kaikkien ihmisten havaittavissa. Esimerkiksi aivojen synapsien toimintaa on kenen tahansa ihmisen mahdollista seurata mikäli heillä vain on riittävä tietotaito ja tarvittavat välineet (esim. MRI-laite). Yksityisellä tapahtumalla tarkoitan tapahtumaa, johon minulla on erityinen pääsy. Hyvä esimerkki tästä ovat ajatukseni. Minä vain tiedän mitä ajattelen, kun ajattelen jotakin asiaa. Jatkan tätä aihetta vielä havainollistavalla esimerkillä.

Kuvitellaan, että on vuosi 2300 ja neurologit ovat keksineet laitteen, johon on vuosisatojen aikana kerätty miljardien ihmisten miljardit aivotapahtumat sekä minkä ajatusten kanssa nuo tapahtumat korreloivat. Kone siis kertoo käyttäjälleen, milloin kohde ajattelee ympyrää. Tuo kone siis takaa kaikille ihmisille pääsyn aivotoimintaani ja sen ymmärtämiseen. Tietääkö kone siis kaiken minusta?

Näyttää selvältä, että kone ei voi tietää kaikkea minusta. Jos näin on niin tämä kone, joka tietää kaiken ruumiistani ja aivoistani ei tiedä kaikkea minusta. Näin ollen minä en ole identtinen aivojeni ja ruumiini kanssa. Mitä sitten ovat nuo asiat joita kone ei minusta tiedä?

Kone ei tiedä miltä tuntuu olla minä tai miltä ruusut tuoksuvat minusta.Tämän lisäksi kone ei tiedä miltä minusta tuntuu, kun ajattelen neliötä ja mikä tärkeintä kone voi olla väärässä ajatusteni suhteen, sillä on kuviteltavissa, että kone virheellisesti tulkitsee aivotoimintaani niin, että ajattelen sen mukaan ympyrää, vaikka ajattelen soikiota. Ei ole kuitenkaan kuviteltavissa (mahdollista), että minä itsen erehdyn omien ajatusteni (tuntemuksieni, halujeni yms.) suhteen.

Vaikka kaikilla ihmisillä, myös minulla itselläni, on mahdollisuus havaita aivojeni toimintaa ja käyttää konetta niin, että se kertoo minulle ajatukseni minulla on koneen lisäksi tapa jolla tiedän omat ajatukseni ja kutsun tätä tapaa introspektioksi (”katson” mieleeni ja tiedän mitä ajattelen, uskon, haluan jne). Kenelläkään muulla ei ole pääsyä tähän tapaan minun lisäkseni. Näin ollen olemme jälleen osoittaneet, että fyysinen ruumiini ei voi olla identtinen ”minun” kanssani sillä on asia, joka pitää paikkaansa ruumiistani (kaikilla ihmisillä on periaatteessa mahdollisuus käyttää konetta ja saada tietoa aivotiloistani ja tätä kautta ajatuksistani) mutta ei mielestäni (vain minulla on ensimmäisen persoonan introspektion kautta suora pääsy omiin mieleni tiloihin). Edellä mainittujen esimerkkien perusteella meillä on siis kumoajia tyyppi-identiteetti dualismille ja näin ollen minä en ole identtinen ruumiini ja aivojeni kanssa.

Vielä edellisen esimerkin lisäksi tyyppi-identiteetti dualismi kohtaa toinen suuri haaste. Mikäli minä olen identtinen aivojeni fyysisten ominaisuuksien ja osien kanssa, niin näyttää käsittämättömältä miten säilytän identiteettini ajan edetessä. Tiedämme, että aineenvaihdunnan ja hiukkastason ilmiöiden seurauksena osat (atomit ja molekyylit) joista koostun , ja joiden kanssa olen identtinen, ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos tämän hetkisestä ruumiistani tehtäisiin täydellinen kuvaus hiukkastasoa myöten, niin tämä kuvaus ei olisi sama, kuin huomenna tehtävän samanlainen kuvaus. Näin ollen huominen ”minä” ei ole identtinen tämän päivän ”minän” kanssa. Tästä siis seuraa kirjaimellisesti, että huominen henkilö ei ole minä. Miksi siis minun pitäisi maksaa jonkun toisen ihmisen laskut?

Epifenominalismi

Eräs naturalistinen tapa nähdä mieli on nimeltään epifenominalismi. Tämän näkemyksen mukaan mieli on emeregentti ilmiö. Tällä tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että aineen saavuttaessa tietty, riittävän monimutkaisen rakenne (tässä tapauksessa aivot), ilmenee (engl. Emerges) uusi ominaisuus (tai asia), tässä tapauksessa mieli ja mentaaliset tilat. Onko epifenominalismi siis naturalistin kaipaama hopea luoti mieli-ruumis ongelmalle?

Vaikka epifenominalismi voisi teoriassa selittää tietoiset tilamme (mikäli on edes kuviteltavissa, että mieli voisi olla emergentti-ilmiö), se kohtaa kuitenkin suuria haasteita. Kun sanomme tietoisuuden olevan epifenominaali-ilmiö tarkoitamme, että tietoisuus on kausaalisen ketjun ”huippu” ja näin ollen seurausta alemman tason ilmiöistä (bottom-up causation). Näin ollen tietoiset tilamme ovat vain seurauksia fyysisistä asiantiloista eivätkä ne (mentaaliset tilamme, kuten uskomuksemme ja ajatuksemme) itse saa aikaan mitään.

Ajatus siitä, että mentaaliset tilat eivät ole toimintamme syitä, on äärimmäisen ongelmallinen. Tästä seuraa esimerkiksi, että käsieni näppäillessä näitä sanoja näytölle ajatukseni nyt vain sattuvat korreloimaan kirjoittamieni sanojen kanssa, sillä tietoiset tilani ovat kausaalisesti kyvyttömiä. Eli en siis kirjoita tätä tekstiä, koska haluan kirjoittaa sen, vaan haluni nyt vain sattuu korreloimaan toimintani kanssa. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että uskomuksemme, ajatuksemme, halumme, aistinsisältömme sekä tahdon valintamme todella ovat toimintamme syitä. Lähdet kauppaan ostamaan ruokaa, koska sinulla on nälkä ja uskot, että menemällä kauppaan saat ostettua itsellesi ruokaa. Laitat ostamasi lampaan paistin uuniin, koska ajattelet sen olevan paras tapa valmistaa ruoka ja haluat syödä lampaan mielummin kypsänä kuin raakana.

Perinteisesti dualistista interaktionismia vastaan on esitetty, että on käsittämätöntä miten mieli voisi saada aikaan fyysisiä asian tiloja, kuten ruumiin liikkeitä. Epifenominalismi näyttää kuitenkin osoittavan, että on hyvinkin kuviteltavissa tilanne jossa mieli ja aine ovat vuorovaikutuksessa. Nimittäin jos fyysiset tapahtumat voivat saada aikaan mentaalisia tapahtumia, näin olla kausaalisessa suhteessa mentaalisen kanssa, miksi olisi epätodennäköistä, että mentaalinen tapahtuma voisi saada aikaan fyysisiä tapahtumia. Tämä mielestäni haiskahtaa fysikalistiselta ennakkoluulolta.

maxknoxvill Pixabay

Miksi substanssi dualismi?

Miksi siis substanssi dualismi vaikuttaa parhaalta tavalta selittää tietoisuuden olemassa olo? Ensinnäkin on todettava, että sillä on yksi näennäinen heikkous. Yleisesti ajatellaan, että mille tahansa selittävälle teorialle on eduksi, että se ei tarpeettomasti lisää selittävien kategorioiden tai substanssien määrää. Tämä periaate tunnetaan usein ”Ockhamin partaveitsenä” tai ”säästäväisyyden periaatteena” (Juti 2001, 146). Näin ollen, koska substanssi dualismi olettaa, että on olemassa materiaalisen substanssin lisäksi mentaalinen substanssi se vaikuttaisi olevan monimutkaisempi selitys havaituille ilmiölle.

Yksinkertaisuus tai säästäväisyys ei kuitenkaan ole ainut selittävän teorian vaatimus. Sen lisäksi, että selittävän teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen, sen tulee myös olla mahdollisimman selitysvoimainen. Kuten tämä lyhyt johdanto mieli-ruumis ongelmaan on toivoakseni osoittanut, fysikalistiset-teoriat eivät kykene selittämään mielen tai tietoisten tilojen olemassa oloa. Näin ollen substanssi dualismi on parempi (ja nähdäkseni ainut) tapa selittää mentaaliset tapahtumat, omat ensimmäisen persoonan kokemuksemme ja persoonallinen identiteetti sekä tämän identiteetin säilyminen ajassa.

-Niko Tiainen

Lähteet ja kirjallisuus:

Swinburne, Richard (2013) Mind, Brain, & Free Will. Oxford University Press

Swinburne, Richard (2019) Are We Bodies Or Souls? Oxford University Press

Moreland, James (2014) The Soul. Moody Publishers

Juti, Riku (2001) Johdatus metafysiikkaan. Gaudeamus, Helsinki.

https://plato.stanford.edu/entries/properties-emergent/

https://plato.stanford.edu/entries/dualism/

Artikkelikuva: Geralt; Pixabay.com

4.11.2022

Yleinen
Varhaisin uskontunnustus

Aikaisemmin käsittelimme artikkelissa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta. Jatkan tässä artikkelissa historiallisten todisteiden käsittelyä tai ehkä paremminkin lähteiden ja ajoitusten käsittelyä.

Historiallisen Jeesuksen tutkimusta ei tule sekoittaa ylösnousemuksen tutkimukseen. Se mitä Jeesuksen historiallisuudesta voidaan osoittaa, on eksegeettisen ja historiallisen tieteellisen tutkimuksen alaa. Mitä ylösnousemuksesta voidaan osoittaa, on siinä mielessä eri asia, että tiede ei suoranaisesti pyri tutkimaan ylösnousemusta sinänsä. Sen sijaan tutkimuksessa voidaan etsiä parasta vastausta tietyille historiallisille tapahtumille, jotka kaipaavat selitystä. Näitä tapahtumia esiteltiin seitsemän, tämän aiheen edellisessä kirjoituksessa (Ylösnousemuksen historialliset todisteet). Historian Jeesuksen tutkimuksessa on erilaisia lähteitä, joista merkittävimpinä lähteinä ovat evankeliumien kirjat. Näiden lisäksi on noin kymmenkunta tärkeää lähdettä ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta (ks. Esim. Tom Holmèn, Jeesus). Näiden valossa päästään kiinni siihen, mitä historiallisena henkilönä vaikuttanut Nasaretin mies, Jeesus teki, sanoi ja teoillaan osoitti.

Jeesuksen ylösnousemus on kuitenkin kristitylle vielä merkittävämpi asia. Mikäli Kristus ei noussut kuolleista ja hauta ei ole tyhjä, voimme sulkea seurakuntien ja kirkkojen ovet! Miten sitten voimme tutkia Raamatun tekstejä ja kristinuskon alkuvaiheiden uskon syntyä? Voisiko Jeesuksen työ olla myytti, joka syntyi vuosikymmenten ja satojen aikana? Onko meillä varhaista tietoa näistä tapahtumista?

Novum Testamentum Graece. Kuva: Tuukka

Varhaiset lähteet

Raamatun lehdiltä löytyy eräs mielenkiintoinen ja historiallisesti tärkeä segmentti, johon kristityn on hyvä tutustua. Tämä jakso on Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 15 luku ja erityisesti sen alusta jakeet 1-7:

”Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut:

että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan,

ja että hänet haudattiin

ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan,

ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.

Sen jälkeen hän näyttäytyi yhtä haavaa enemmälle kuin viidellesadalle veljelle, joista useimmat vielä nytkin ovat elossa, mutta muutamat ovat nukkuneet pois. Sen jälkeen hän näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille.”

Kyseinen Raamatun perikooppi on tärkeä, sillä sen ajoitus on varsin mielenkiintoinen. Kirjettä pidetään Paavalin autenttisena kirjeenä, eli toisin kuin joistain muista Paavalin kirjeistä, sen kirjoittajasta ei ole suurta kiistaa. Kirjeen nimi on sikäli hämäävä, että tutkijoiden mukaan kirjeitä korinttilaisille on todellisuudessa enemmän, mutta osa kirjeistä on hävinnyt (kolme, neljä, tai jopa enemmän. Esim. DeSilva 2004). Kirje on kirjoitettu noin vuosien 53-57 jKr. välillä. Tämä ensimmäiseksi nimetty kirje on todennäköisesti oikeasti toinen kirje (vrt. 1. Kor. 5:9).

Kyseisen jakson on katsottu sisältävän varhaisen kristillisen uskontunnustuksen piirteet. Tunnustuksen pituudesta on hieman eri näkemyksiä, onko jae viisi viimeinen, vai tulisiko siihen sisällyttää jakeet kuusi ja seitsemänkin? Joka tapauksessa se sisältää suullisen tradition muodon, kuten rytmittäviä sanoja, jotka viittaavat liturgiseen tai tunnustukselliseen käyttöön. Suomennetussa tekstissä ”ja että” -termit, jotka on yllä olevaan katkelmaan tarkoituksella kursivoitu (kreik. kai hoti). Sen kielessä on sanoja, jotka eivät ole Paavalille tyypillisiä ja niissä on havaittavissa aramean- että kreikankielistä alkuperää. Lisäksi Paavali käyttää termejä juutalaisuudesta, jotka viittasivat yleisesti opetuksen saamiseen ja välittämiseen (sain ”parelabon”, välitin ”paredoka”). Näin Paavali korostaa saamaansa tunnustusta, jonka välittää eteenpäin muuttumattomana. Jakeissa ilmenee Jeesuksen messiaanisuus (Kristus) sekä kristinuskon perusteet. Se on jaettu neljään pääteemaan: Kuolema–hautaus–ylösnousemus–ilmestykset.

Paavali oletti kirjoitusajankohtana jo kohdeyleisönsä Korintissa tuntevan aiheen, se ei ollut häneltä tuleva uusi uutinen vaan jo aikaisemmin heille esitelty. Katkelman sisältöä pidetäänkin siis ennen Paavalin kääntymystä muotoutuneena (Pre-Pauline). Eksegeettisesti tekstissä olisi paljon sanottavaa, mutta tutkimme enemmän sen ajoitusta.

Kuvan kaupunki Petra oli nabatealaisten pääkaupunki Aretas IV:n aikana, jolloin Paavalikin oli alueella. Kuva:Pixabay

Milloin tunnustus kehittyi?

Ajoitus on kaikkein mielenkiintoisin osa tämän tekstin tutkimusta. Katsotaan, mitä tapahtumista tiedetään ja muotoillaan tiedoistamme sitten aikajana, joka kertoo tämän suullisen tradition alkuperästä ja ajankohdasta.

Jeesuksen ristiinnaulitseminen ajoitetaan suurin piirtein vuoteen 30 jKr. Paavalin tiedetään kääntyneen kristityksi Damaskokseen johtavalla tiellä, jossa hän kohtasi ylösnousseen kirkastetun Kristuksen. Apostolien tekojen yhdeksäs luku kertoo tästä omana itsenäisenä lähteenään. Galatalaiskirjeestä taasen löydämme tiedon, jonka mukaan Paavali kulki kääntymyksensä jälkeen ensin Damaskoksen kautta Arabian Nabateaan, jossa hän vietti kolme vuotta (Gal. 1:17-18). Tiedämme myös Toisen korinttilaiskirjeen mukaan, että Paavalin Damaskon matkan aikana nabatealaisten kuninkaana oli Aretas (2. Kor 11:32). Aretaksen hallituskausi tunnetaan historian valossa. Paavalin kääntymys on siis näiden tietojen valossa voitu ajoittaa vuosien 32-36 jKr. väliin, kun lasketaan nuo kolme vuotta taaksepäin ja tiedetään milloin Aretaksen hallituskausi loppui. Kolme vuotta Arabian alueella oleskeltuaan, Paavali lähtee sitten Jerusalemiin noin vuosien 35-39 jKr. välissä, kuten Galatalaiskirjeessä kerrotaan.

Jerusalemissa Paavali tapaa Jaakobin ja Pietarin, oleskellen heidän kanssaan 15 päivää (kaksi viikkoa Paavalin, Pietarin ja Jaakobin kanssa. Olisinpa ollut edes kärpäsenä katossa!). Tuolloin hyvin todennäköisesti Paavali sai tiedon välittämästään tunnustuksesta, jonka kirjoittaa saaneensa ja välittäneensä eteenpäin. On toki mahdollista, että Paavali on saanut tunnustuksen sisällön jo heti Damaskossa aikaisemmin. Tästä tutkijat ovat esittäneet erilaisia mielipiteitä, mikä tuon tunnustuksen alkuperä voisi olla. Paavali sai tunnustuksen kuitenkin todennäköisesti suurin piirtein vuoden 35 jKr. tienoilla.

Tästä voidaan huomata, että suullinen tunnustus tapahtumista ja kristillisestä identiteetistä oli siis koossa hyvin varhain! Se oli koossa ennen, kuin Paavali kääntyi kristityksi. Tutkijoiden mukaan tunnustuksen elementit olivat koossa kuukausien tai viimeistään vuosien jälkeen Jeesuksen ristintyöstä. Tämän tunnustavat, jopa ateistit Raamatuntutkijat! Joitain arvioita mainitakseni esim. G. Lüdeman, joka on ateisti raamatuntutkija, arvioi n. 3 vuotta, kristitty N.T. Wright 2-3 vuotta tai J. Dunn n. 6 kuukautta. Vaikka hyväksyisimme kaikista mahdollisista ajoituksista kaikkein pisimmälle johtavat vaihtoehdot, niin silti huomaamme, että legendan syntymiselle ei jää mitenkään riittävän pitkää aikaa! Puhumme ”huonoimmassakin” tapauksessa vuosista, emme edes vuosikymmenistä. Ajoituksissa on huomioitu nyt aika väljä haitari, joka osuu kriittisimpienkin tutkijoiden ajoitukseen. Voi olla, että aivan varhaisimmat luvut ovat lähimpänä totuutta. Toisaalta ristintyökin saattaa ajoittua hieman myöhemmäksi ja edelleen lyhentää ajoituksen haitaria!

Huomaa kuitenkin, että Paavalilla oli julistettavanaan oma ilosanomansa suoraan Jeesukselta heti kääntymyksen ja Damaskoksen tien tapahtumien jälkeen, mutta nyt puhumme erityisesti muotoillusta ”uskontunnustuksesta”, joka oli koossa heti tapahtumien jälkeen.

Mikä on selitys tunnustukselle?

Meillä on siis olemassa hyvin varhaisia lähteitä, jotka kertovat edellisen artikkelin kohdan 5. mukaan, että ”Apostolit uskoivat ja tunnustivat ylösnousemuksen”. Tiedämme tämän kirjallisten lähteiden valossa Raamatun ulkopuolelta sekä käyttämällä Raamatun tekstejä historiallisina lähteinä. Eikä ainoastaan kirjoitetun kirjeen ajoittamisen myötä, vaan myös kirjeiden kertomien tapahtumien ja sisällön perusteella. Suullinen traditio oli koossa jo ennen, kuin yhtäkään Raamattumme kirjoitusta oli kirjoitettu kokoon ja meillä on tästä mielenkiintoista historiallista todistusta tarjolla!

Ihmiset uskoivat:

Että Kristus kuoli.

Että hänet haudattiin.

Että hän nousi kuolleista.

Ja että hän ilmestyi ihmisille kuolemansa jälkeen.

Mikä selittää parhaiten tällaiset tapahtumat ja suullisen sekä kirjallisen tunnustuksen, joka niistä syntyi?

Varhaisimman uskontunnustuksen ajoitus

-Tuukka Hollo

Luettavaksi

David A. DeSilva (2004) An Introduction to the New Testament. IVP.

N.T. Wright (2003) The Resurrection of the Son of God. Fortress Press.

Tom Holmén (2007) Jeesus. WSOY.

3.11.2022

Yleinen
Lukijakysymys: Voiko tai saako uskoa puolustaa?

Lukijakysymys:

Johanneksen evankeliumin luku 15 vaikuttaa haastavalta apologian kannalta. Herra itse on todistajamme ja Pyhä Henki puolustajamme. Voimmeko ottaa tehtävää, jonka Herra on pidättänyt itsellään?

Kysymys on niin tärkeä, että päätimme tarttua siihen ja vastata kysyjälle tässä Q&A-osiossa. Kysymys koskee aivan apologian ja siis uskon puolustuksen keskeisintä olemusta. Voimmeko me edes toimia puolustajina, koska Jumala itse on MEIDÄN puolustajamme? Tarvitseeko Häntä edes puolustaa? Mitä meillä voi olla tähän annettavana!?

A. Ensinnäkin on tärkeää ymmärtää, että apologia ei pyri lisäämään mitään ominaisuuksia Jumalalle. Emme pyri asettamaan Jumalaan attribuutteja, joita Hänessä ei jo ole. Jumalan kaikkivoipuus, kaikkitietävyys tai ääretön hyvyys, eivät riipu siitä, mitä mieltä me Hänestä olemme. Ei myöskään Jumalan olemassaolo. Vaikka olisimme Jumalan olemassaolosta mitä mieltä tahansa, se ei muuta asian todellista tilaa. Vaikka ihminen ajattelisi, että Jumala olisi paha, se ei muuta Jumalan todellista luonnetta, mielipiteestämme riippumatta. Näin on myös kaikkien muiden attribuuttien kohdalla. Uskon puolustaja ennemminkin pyrkii löytämään ja esittämään nämä käsitteet niin, että ne rakentavat uskoa Jumalaan. Näin voisimme käsittää paremmin, mitä ominaisuuksia Hänellä on ja väärät käsitykset väistyisivät. Uskossa voidaan nähdä monia puolia, kuten ymmärrys, suostumus ja luottamus (Ks. Esim. O-P. Vainio. Ääriviivoja. 2020). Apologia siis pyrkii rakentamaan tätä uskon kokonaisuutta niin, että esimerkiksi ymmärryksen ja luottamuksen osa-alue voisi ihmisessä kasvaa. Olkoonpa ateisti, skeptikko tai kristitty, ihminen voi tämän seurauksena löytää Jumalan tai rakentua uskossaan, kun hän löytää vastauksia kysymyksiinsä. Apologia ei siis ole ”puolustelua”, jonka avulla pyrittäisiin osoittamaan todeksi jotakin, mikä ei oikeasti ole totta tai lisäämään Jumalan olemukseen jotakin, jota Hänessä ei jo ole.

B. Toiseksi haluan vastata kysymykseen Raamatun perusteella. Kysyjä ottaa esimerkiksi Johanneksen evankeliumin luvun 15. Tässä luvussa kerrotaan, että Jumala itse lähettää Puolustajan, Pyhän Hengen, joka on meidän puolustajamme, kun Jeesus astuu taivaaseen.

Joh. 15:26-27 ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.

Alkukieli käyttää tässä, puolustajaksi käännetystä sanasta kreikan kielen sanaa parakletos (kreik. παράκλητος). Sanan merkitys on esimerkiksi luokse tai avuksi kutsuttu, puolestapuhuja, puolustaja, auttaja. Se voi tarkoittaa asianajajaa tai viitata puolustajaan, joka on rinnallamme viimeisellä tuomiolla. Esimerkiksi Joh. 14:26, 16:7 ja 1. Joh. 2:1 kohdissa on käytössä Pyhästä Hengestä ko. puolustajaan viittaava termi.

Paavali taasen nimeää itsensä evankeliumin puolustajaksi ja käyttää sanaa apologia (kreik. Aπολογία).

Esimerkiksi Filippiläiskirjeessä:

1:7. Minulla on täysi syy ajatella teistä kaikista näin, sillä te olette minun sydämessäni, ja olenpa vankilassa tai puolustamassa (apologia) ja vahvistamassa evankeliumia, te kaikki olette osallisia samasta armosta kuin minä.

1:16. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa (apologia) evankeliumia.

Paavali käyttää kreikan kielen sanaa apologia, jonka merkitys on ”puolustuspuhe”. Tässä kohden se viittaa evankeliumin puolustukseen vääriä syytöksiä vastaan.

Apologia siis toimii Pyhän Hengen, puolustajan (parakletos), kanssa yhteistä päämäärää kohti. Puolustaen (apologia) evankeliumia ja kristinuskon totuutta. Näin se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että Jumala viimekädessä on MEIDÄN puolustajamme ja voimamme, vaan pikemminkin juuri tämän näkemyksen mukainen! Pyhä Henki on juuri sitä varten, että kristitty voi toimia evankeliumin puolustajana, siis apologina. On ennemminkin suorastaan käsky ja Jumalan tahto toimia yhdessä Hänen lähettämänsä Puolustajan kanssa, puolustaen evankeliumia kaikessa maailmassa! Kuka tätä tehtävää hoitaisi, jos eivät kristityt itse?

Kiitos hienosta ja rohkeasta kysymyksestä valveutuneelle lukijallemme!

-Tuukka Hollo

2.11.2022

Yleinen
Ylösnousemuksen historialliset todisteet

Oletko joskus kuullut sanottavan, että ”Jeesus oli vain satua”? Tässä artikkelissa esitetään konkreettinen työkalu apologiasta ja Jeesuksen historiallisuudesta kiinnostuneelle. Voit rakentaa omaa uskoasi niiden avulla tai valmistautua vastaamaan ihmiselle, joka haluaa tietää kristinuskon historiallisuudesta lisää. Useat tutkijat ovat esittäneet Jeesuksen ylösnousemuksesta erilaisia muistisääntöjä tai he ovat jakaneet ylösnousemukseen liittyvän todistusaineiston erilaisiin luokkiin tiettyjen kriteerien valossa. Näitä ovat esittäneet esimerkiksi apologit ja tutkijat, kuten Lee Strobel, N.T. Wright, Gary Habermas, Michael Licona tai William Lane Craig. Kullakin on omat tapansa luokitella tapahtumat omiin kategorioihinsa.

Esittelen tässä seitsemän kohtaa, joiden avulla voit tutkia ylösnousemuksen historiallisia perusteita. Kohdat on koottu yhdeksi tiiviiksi listaksi, ja lopussa on vielä pieni kuva, jonka voit laittaa talteen. Näiden kohtien tarkoitus on palvella muistilappuna ja työkaluna, jonka avulla voit sukeltaa syvemmälle jokaisen kohdan taustoihin ja tutkimukseen. Käytän itse lähteenä Gary Habermasin ja Michael Liconan teosta (2004) sekä esimerkiksi William Lane Craigin teoksia. Edellä mainittujen henkilöiden artikkeleita löytyy helposti luettavaksi netistä. Suomeksikin aiheesta on kirjallisuutta saatavana. Mikä tekee tästä artikkelin listasta mielenkiintoisen, on siinä yhdistetyt useamman edellä mainitun tutkijan argumentit. Yksi kannattaa näistä neljää toinen viittä, mutta väliäkö tuolla, jos muistaa yhdenkin argumentin, niin sehän riittää vallan mainiosti. Nyt niitä on koottuna tähän seitsemän, joista jokaisen takana on hyviä perusteita!

Kohta 1: Jeesus kuoli ristillä.

Ensimmäinen kohta on vasta-argumentti sille väitteelle, että Jeesus ei oikeasti olisi kuollut ristillä, vaan ainoastaan ”vale-kuoli”, oli tajuton tai jotakin vastaavaa. On kriittistenkin tutkijoiden toimesta todettu, että Jeesus todella historiallisena tositapahtumana ristiinnaulittiin (G. Habermas, D. Crossan. 49). Ei ole myöskään voitu osoittaa, että kukaan olisi koskaan selvinnyt roomalaisesta ristiinnaulitsemisesta hengissä. Tämä kohta voidaan evankeliumien lisäksi todentaa viidellä Raamatun ulkopuolisella lähteellä (Habermas; lähteet ovat Josefus, Tacitus, Lucian, Mara Bar–Serapion ja Talmud).

Kohta 2: Jeesus haudattiin Joosef Arimatialaisen hautaan.

Lane Craig on antanut tälle kohdalle useamman hyvän perustelun. Jeesuksen hautaus on mukana varhaisimmissa tekstitraditioissa, kuten ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 15 luvun tunnustuksessa. Tuo tunnustus on ajoitettu kuukausien tai vuosien päähän ristin kuolemasta (D.G. Dunn, Wright jne.). Myös Markuksen evankeliumi käyttää tässä kronologista järjestystä ja osoittaa muutenkin varhaisen lähteen olemassaoloa, jos Markus ajoitetaan varhaisimmaksi evankeliumiksi. Kristittyjen keksintönä olisi erikoista, jos juutalainen korkeimman neuvoston jäsen olisi laitettu ”tarinaan”, vaikka suhde näiden välillä oli jännitteinen. Myöskään mitään kilpailevaa legendaa tai tarinaa ei ole esitetty. Mikäli kerrottu tarina olisi sepustus, niin luultavaa olisi, että myös muita tarinoita olisi kehitetty Jeesuksen ruumiin kohtalosta.

Kohta 3: Hauta oli tyhjä.

Gary Habermas on kehittänyt säännön, jota hän kutsuu ”Minimal facts” -argumentiksi. Sen ajatus on, että tässäkin listassa esillä olevista kohdista hyväksytään todistusvoimaisiksi ainoastaan ne, jotka kaikkien kriittisimpienkin skeptikkotutkijoiden enemmistössä (tai jopa kaikkien mukaan laskettujen tutkijoiden toimesta, esim. Jeesus-seminaarista) hyväksytään tosi väittämiksi. Lisäksi kaikki kohdat voidaan osoittaa tosiksi vahvan todistusaineiston valossa. Tapahtumia voidaan pitää tosina jopa ilman Raamatun todistusta, sen ulkopuolisia lähteitä käyttäen eli data tapahtumien puolesta on niin vahvasti hyväksyttyä. Näitä kohtia on neljä, jotka ovat varmasti tällä Habermasin listalla: tämän artikkelin kohdat 1, 5, 6 ja 7. Viides on tyhjä hauta. Tyhjä hauta ei ole hänen mukaansa yhtä hyvä kuin muut neljä, koska se ei ole aivan yhtä laajasti hyväksytty, mutta sitä tukee kuitenkin vaikuttava enemmistö ja historialliset todisteet ovat sen puolesta vahvat (Habermas, 69). He jotka eivät hyväksy tätä kohtaa tekevät niin jostain muusta kuin tieteellisten todistusten puutteesta! Tätä tyhjän haudan kohtaa tukee erityisesti kolme tekijää:

A. Jerusalem tapahtumien keskipisteenä.

Jeesus ristiinnaulittiin Jerusalemissa, ja suurin vastustus uutta kristillistä liikehdintää kohtaan oli juuri Jerusalemissa. Kristittyjen olisi ollut mahdotonta väittää Jeesuksen nousseen haudastaan, jos hauta ei olisi ollut tyhjä ja Jeesuksen ruumis olisi ollut edelleen Jerusalemissa haudattuna.

B. Vastustajien todistus tyhjästä haudasta.

Eivät ainoastaan kristityt itse vaan myös heidän ”vihollisensa” juutalaiset väittivät, että ruumis oli hävinnyt ja hauta oli tyhjä. Juutalaiset eivät ottaneet ruumista ja osoittaneet, että ”täällähän tämä on, mitä höpötätte?!” Ei. Vaan ainoa tiedossa oleva väite on se, että he väittivät opetuslasten varastaneen ruumiin. Hauta siis oli tyhjä ja piti keksiä, mihin ruumis hävisi? No syytetään opetuslapsia varkaudesta! Eli vastustajankin todistus kertoo, että hauta todella oli tyhjä.

C. Naisten todistusvoima tapahtumissa

Naisen todistusta ei pidetty juutalaisessa tai roomalaisessa kulttuurissa yhtä vahvana kuin miehen todistusta. Tästä voimme lukea aikalaiskirjoituksia, kuten Josefusta. Naisen todistus saatettiin jopa rinnastaa varkaan todistukseen. (Habermas, Rosh Hashannah). Siis, jos joku haluaisi sepustaa kertomuksen tyhjästä haudasta, hänen ei kannattaisi laittaa tarinan haudalle kahta naista, joiden tehtävänä olisi antaa luotettava todistus näin merkittävästä tapahtumasta.

Vielä näiden Habermasin kohtien lisäksi esim. Craig mainitsee, että myös Markus käyttää lähteenään tätä tietoa, ja mainitsee sen myös erikseen evankeliumissaan. Näin tekee myös varhainen Korinttilaiskirjeen tunnustus Paavalilla. Kertomus ei myöskään sisällä myytinomaisia piirteitä, joita esimerkiksi myöhemmissä apokryfeissä, kuten Pietarin evankeliumissa on tähän kertomukseen lisätty.

Kohta 4: Jeesus ilmestyi useita kertoja useille ihmisille kuolemansa jälkeen.

Tätä kohtaa tukee jälleen ensimmäisen Korinttilaiskirjeen tunnustus, jossa mainitaan Pietari (Keefas), kaksitoista opetuslasta, 500 ihmisen joukko ja Jaakob. Lisäksi eri evankeliumit voidaan katsoa itsenäisiksi todistuksiksi eri ilmestyksistä. Tätä kohtaa tukee myöhemmin ilmennettävät Paavalin ja Jaakobin kääntymykset, joilla katsotaan olevan taustanaan Jeesuksen ilmestykset. Erilaiset joukkohallusinaatio selitykset tai vastaavat psykoosinomaiset tapahtumat eivät vastaa historiallista materiaalia, joka tukee ilmestysten ruumiillista luonnetta.

Kohta 5: Apostolit uskoivat ja tunnustivat ylösnousemuksen ja ilmestykset

Tätä kohtaa tukee jälleen Habermasin (2004, 55) mukaan kolme hyvää seikkaa:

1. Paavali kertoo olleensa yhdessä silminnäkijätodistajien kanssa, jotka kertoivat uskostaan ylösnousemukseen.

2. Varhainen suullinen traditio, joka kiersi seurakunnan ja varhaisen kristinuskon piirissä. Suullinen tunnustus on ollut koossa jo ennen ainuttakaan Uuden Testamentin tekstiä tai muuta kirjallista lähdettä.

3. Kirjallinen traditio, joka kertoo Jeesuksen ilmestyneen apostoleille ristintyön jälkeen.

Kirjallisuus tukee apostolien uskoa ylösnousemukseen, jonka he uskoivat ja tunnustivat. Tämä on yksi ”Minimal facts” argumenttiin hyväksytty kohta. Se on siis todennettavissa myös Raamatun ulkopuolisilla lähteillä. Apostolien tunnustuksesta ylösnousemukseen kertoo Raamatun useiden itsenäisten kirjoituksien lisäksi myös Polykarpos ja Klemens Aleksandrialainen. Apostolien uskosta ja antautumisesta kärsimykseen ja marttyyrikuolemaan kertoo seitsemän antiikin ajan lähdettä, joista kuusi Raamatun ulkopuolelta. Tässä joukossa mm. kirkkoisiä varhaiselta vuosisadalta. Yhteensä tutkijat hyväksyvät ainakin 11 eri lähdettä, Raamatun kirjoitukset mukaan luettuina, jotka kertovat näistä tapahtumista!

Kohta 6: Kristittyjen entinen vainoaja Paavali kääntyi kristityksi.

Tämäkin kohta on jälleen ”Minimal facts” kelpoinen eli hyvin vahvasti todennettu. Paavali oli ennen ollut kristittyjen vainoaja ja nyt kääntyy itse kristityksi. Hän ei käänny ainoastaan kuullun saarnan ja evankeliumin perusteella vaan henkilökohtaisen kohtaamisen seurauksena Jeesuksen kanssa (vrt. myöhemmin kääntyneet kristityt tai nykypäivän kristityt). Hänen kääntymisestään kertoo Raamatun lähteet sekä suullinen tieto, joka oli kiirinyt esimerkiksi Galatiaan. Lisäksi hänen kärsimyksestään ja marttyyrikuolemasta kertoo Raamatun lähteiden lisäksi viisi ulkopuolista lähdettä, kuten Tertullianus, Polycarpos tai Eusebioksella säilyneet lainaukset jo kadonneista kirjeistä.

Kohta 7: Entinen skeptikko Jeesuksen veli Jaakob kääntyi kristityksi.

Jälleen ”Minimal facts” kohta, siis hyvin vahvasti tuettu tapahtuma. Raamatun mukaan Jaakob oli Jeesuksen eläessä perheensä kanssa epäuskoinen Jeesusta kohtaan. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä olevassa tunnustuksessa mainitaan erityisesti ilmestys Jaakobille. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Jaakobista kerrotaan, että hänestä tuli seurakunnan johtava henkilö ja arvostettu kristitty. Hänen marttyyrikuolemansa on taltioitu useissa sekä kristityissä että ei-kristityissä lähteissä.

Lopuksi

Meillä on siis seitsemän vahvasti todennettua tapahtumaa, jotka täytyisi jotenkin selittää. Mikä selittää parhaiten nämä kaikki tapahtumat? Moni ajattelee parhaaksi vastaukseksi sitä, että Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Tapahtumia selittävää tekijää voidaan arvioida eri kriteerein ja näin löytää paras selitys. Tällä tavalla verrattuna muut mahdolliset selitykset eivät ole yhtä hyviä kuin historiallinen ylösnousemus. Craig listaa useita eri tekijöitä, joiden perusteella selitystä arvioidaan: Selitysala, selitysvoima, uskottavuus, keinotekoisuuden vähyys, yleisesti tunnettujen käsitysten seuraaminen jne. (In Guard 2012, 252; C. Behan McCullagh). Emme pyri osoittamaan mitään muuta, eikä siihen ole tarvettakaan. Moni yksityiskohta esimerkiksi Jeesuksen ylösnousseesta ruumiista on meille tuntematon. Mutta se ei ole tärkeää, eikä sellaisten asioiden todistaminen ole tarpeenkaan. Historiallisten tosiasioiden valossa Jeesuksen ylösnousemus on paras selitys edellä kuvatuille tapahtumille, jotka ovat historiallisesti luotettavia. Ylösnousemus on useiden tieteellistenkin kriteerien valossa parempi selitys kuin kilpailevat selitykset. Tässä listassa on vain osa argumenteista. Listasta jää vielä pois historiallisesti tärkeitä ja vakuuttavia seikkoja, jotka tukevat kristinuskon historiallisuutta. Esimerkiksi ehtoolliskäytäntö tai pyhäpäivätraditio sekä historian Jeesus -tutkimus laajemminkin. Näillä päästään kuitenkin eteenpäin, ja ne palvelevat hyvänä muistilistana kristinuskon historiallisuudesta. Muistamista helpottaa se, että kohdat ovat kronologisessa järjestyksessä. Kolme ensimmäistä liittyvät suoraan ristille ja neljä viimeistä tätä seuranneisiin vaikutuksiin.

-Tuukka Hollo

Suuremmaksi

Kirjallisuus

G. Habermas & M. Licona (2004) The Case for the Resurrection of Jesus. Kregel Publications.

Historian Jeesuksen tutkimuksesta ks. esim. Tom Holmén (2007) Jeesus, WSOY.

Craigin tiivis esitys neljästä kohdasta:

https://www.reasonablefaith.org/writings/popular-writings/jesus-of-nazareth/the-resurrection-of-jesus/

Aikaisemmassa postauksessamme esimerkki yhdestä historiallisesta lähteestä: Kirjastossa

1.11.2022

Yleinen